Tove Jansson: Nukkekaappi

Harvoin tulee luettua novelleja. Virhe. Kyllä minä novelleja luen. Niitä on oppikirjoissa, ja niitä lukiessa analysoidaan kerrontaa, tutkitaan henkilökuvausta, etsitään motiiveja ja tehdään tulkintoja. ”Mitä tämä novelli sanoo ihmisestä/elämästä/maailmasta?” Novellit haravoidaan puhki, joka sanaa pysähdytään ihmettelemään ja lopuksi muistutetaan, että älä sitten kirjoita arvostelua vaan analyysi. Ihmekös, että novelleihin ei vapaa-ajalla tartu.

Yritän uudelleen: harvoin tulee luettua novellikokoelmia. Se on valitettavasti totta. Pähkäilin pitkään, minkä novellikokoelman valitsisin lukuhaasteen kohtaan 7. Omassakin hyllyssä olisi jotakin ainakin osittain lukematta: Raija Siekkistä, Jari Järvelää, Jhumpa Lahiria, Mika Waltariakin. Huovisen Rasvamaksaa ei kai sentään lasketa eikä Kyrön Mielensäpahoittajaa? István Örkényn Minuuttinovelleja oli pitkään meillä vessassa, suosittelen! Kirjastossa pyörin pitkään. Carol Shieldsiä joku suositteli, mutta enhän minä nyt mitään järkälemäistä novellikokoelmaa ala lukea, kun on tämä lukuhaastekin ja pitäisi saada se pikapuoliin pakettiin, että voisi alkaa intoilla syksyn uutuuksista. Sitten välähti: Tove Jansson! Ja välähti uudestaan: Eipäs, kun nyt luen vihdoin sen Daniil Harmsin Sattumia, sehän minun on pitänyt lukea! Kaikki taidehörhöt opiskelijatkin sitä aina hehkuttavat.

Lainasin molemmat. Aloitin Harmsilla. Totesin, että olisin varmaan pitänyt tästä paljon kymmenen vuotta sitten. Sääli. Ehkä se olisi viihtynyt Örkényn Minuuttinovellien kanssa siellä vessan ikkunalaudalla.

Mutta se Jansson. Ai että. Juuri niin leppoisaa ja kuitenkin vähän vinksahtanutta lomaluettavaa kuin kaipasinkin. Jansson leikkii nukkekaapissaan monenlaisilla tyypeillä. Jansson kirjoittaa omaperäisistä hahmoista ymmärtäen ja hyvin viisaasti.

Niminovellissa verhoilijamestari Alexander ja hänen asuintoverinsa Erik jäävät kumpikin eläkkeelle töistään. Heidän elämänsä on aluksi hankalaa. Päiväkausien yhdessäolo tuntuu hankalalta. Erik purkaa toimettomuuttaan siivoamiseen. Alexander sen sijaan alkaa rakentaa nukkekaappia, ilman mitään erityistä syytä. Nukkekaapin rakentaminen vie kaiken ajan. Peliin astuu kolmas pyörä, Boy, joka tulee asentamaan nukkekaappiin lamppuja. Työ imaisee Boyn ja Alexanderin kokonaan, Erik tarjoilee ruokaa silloin kun rakentajat malttavat syödä. Lopulta talo on valmis. Mutta kenen se on?

Me teimme sen! Huusi Boy ja nauroi kovalla äänellä. Alexander ja minä! – – No? Mitä sanot meidän talostamme?

–      –

Alexander aukaisi hitaasti savukepakkauksen, hän otti esiin savukkeen ja sytytti sen. Se tosiaan pyörii, hän sanoi. Boy, sinä osaat hommasi. Nyt se on täydellinen. Ikinä ei ole rakennettu sellaista taloa kuin Erikin ja minun talo on.

Miesten välinen jännite näkyy muutamissa sanoissa, mutta lukija aistii sen voimakkaana.

Kokoelmassa on 12 novellia. Monessa niistä tarkkaillaan ihmistä, joka on jollakin tapaa hiukan pois raiteiltaan. Frans etsii aitoa polynesialaisuutta Hawaijilla ja majatalon isäntä tarjoilee sitä hänelle, viis siitä, että tämä joutuu valehtelemaan yhdestä jos toisestakin asiasta. Amerikkaan muuttanut Johanna pitää leijonaäidin tavoin huolta itsenäisyyttä kaipaavasta sisarestaan ja pyrkii säilyttämään kulissit pystyssä kirjeissään kotiin: Meidän asiamme ovat hyvin. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Näyttelijätär Maria Mickelson käyttää kilttiä sukulaisnaista hyväkseen valmistautuakseen rooliin, jota ei edes halunnut. Flora Johansson on hemmoteltu lapsi, joka ei kestä sitä, miten nuoruus loppuu ja menneeseen ei ole paluuta.

Eniten päänvaivaa tuotti novelli Lokomotiivi, jossa päähenkilö on Yhdistyneiden rautateiden palveluksessa oleva konepiirtäjä. Hän suhtautuu juniin, ennen kaikkea vetureihin, intohimoisesti. Jo pienenä hän on katsellut junia koulumatkoillaan ja sepittänyt mielessään kertomuksia, jotka saavat huippukohtansa rautatieasemalla. Töissä hän tekee konepiirustuksia, kotona piirtää lokomotiiveja harrastuksenaan. Harrastukseksi hän sitä kutsuu, mutta pakkomiellekään ei taida olla kaukana. Muita ihmisiä tavatessaan hän pyrkii johdattelemaan nämä keskustelussa siihen, mistä nämä tosiaan välittivät, mitä nämä toivoivat tai pelkäsivät.

Sitä hetkeä kun he paljastivat itsensä hänellä oli tapana nimittää lokomotiivin ideaksi. Kun he lähestyivät avautumishetkeä hän tarkkaili tiiviisti heidän kasvojaan ja käsiään, äänensävyään ja taukojaan, kaikki tämä antoi paljon paremmin kuin sanat aistimuksen pidätetystä voimasta ja juuri sitä hän tarvitsi työhönsä. Koneen sisäisen, pidätetyn voiman.

Kerran hän tapaa naisen, joka on kiinnostunut junista. Mies lähenee naista, mutta tajuaa sitten, ettei hän voikaan luottaa tähän. Ajatus yhteisestä elämästä ahdistaa. Suhde saa yllättävän lopun, mutta novellin loppu paljastaa, että kysymys olikin koko ajan jostakin muusta. Jansson pyörittää lukijaansa taitavasti. Ehkäpä tässä myös lukija on nukke, jolla leikitään?

Kerronnaltaan novelli onkin aika erikoinen. Kesken kaiken minäkertoja vaihtuu ulkopuoliseksi: Kenties minun pitäisi käyttää itsestäni yksikön kolmatta persoonaa ensimmäisen sijasta. ’Hän’ on asiallisempi kuin ’minä’. Siltä minusta tuntuu. Välillä kertoja kommentoi kuitenkin toimintaansa minä-muodossa: Eksyn asiasta. Odottakaa. Loppupuolella kertoja palaa jälleen kokonaan minäkerrontaan.

Lokomotiivi on juuri niitä novelleja, joita pitäisi alleviivata kolmella erivärisellä kynällä, tökkiä ja käännellä. Toisaalta, minullapa on vielä muutama päivä lomaa jäljellä, joten en tee sitä vaan säilytän alkuperäisen wow-elämyksen: lankaan menin. 

Nukkekaappi-kokoelman novellit eivät kerro taiteilija Tove Janssonista, mutta paljon Jansson on varmasti niihin ammentanut omasta elämästään tai ainakin käyttänyt niissä tietojaan eri aloilta, kuten kuvanveistäjän työstä, nukkekaapin rakentamisesta tai sarjakuvan piirtämisestä. Uusinta Jansson-elämäkertaa en ole lukenut, mutta Sanat, kuvat, elämä -teoksen luin vuosia sitten. En siis muista Janssonin parisuhdekiemuroita kovinkaan hyvin. La petit lectrice -blogissa sen sijaan osataan verrata Suuri matka -novellin naisten suhteita Tove Janssonin, hänen äitinsä ja Tuulikki Pietilän suhteisiin. Vaan toimii novelli näistä tietämättäkin. Niin tai näin, näitä novelleja oli ilo lukea.