Alice Howland on viisikymppinen Harvardin yliopiston
kognitiivisen psykologian professori. Arki täyttyy tutkimuksesta, opetuksesta,
konferensseistä ja tiedeyhteisön sosiaalisesta elämästä. Alicella on lääkärimies
John sekä kolme aikuista lasta. Vähitellen kaikki alkaa särkyä. Kesken tärkeän
puheen Alice unohtaa sanan. Hän eksyy kotinsa ja työpaikkansa välissä. Tavarat
katoilevat ja niitä löytyy erikoisista paikoista. Alice epäilee vaihdevuosia ja
stressiä. Lääkäri kertoo, että Alicella on varhainen alzheimer.
Edelleen Alice
(WSOY, 2010) kuvaa sairauden kulkua varhaisista merkeistä aina siihen asti, kun Alice ei
enää tunne lapsiaan. Alice kadottaa kaiken sen, mitä hän on
ollut. Hän selailee itse kirjoittamaansa kirjaa ja muistelee lukeneensa sen
ehkä joskus. Ihmiset alkavat karttaa häntä, sillä he eivät tiedä, miten
suhtautuisivat professoriin, joka ensin tekee osuvan ja perutellun huomautuksen
seminaarissa ja sitten hetken päästä tekee sen uudelleen, samoin sanoin,
tajuamatta toistavansa itseään.
Alice ymmärtää itse, ettei muista, ja se siinä onkin
riipaisevinta: Minulla on ikävä itseäni.
Alussa jotkin hetket ovat parempia, mutta tauti syö aivojen synapseja salakavalasti
ja iskee yhä uudestaan.
Eikä minulla ole mitään valtaa siihen mitkä eiliset säilytetään ja mitkä poistetaan. Tämän taudin kanssa ei käydä kauppaa. En voi tarjota sille Yhdysvaltain presidenttejä omien lasteni nimiä vastaan. En voi antaa sille valtioiden pääkaupunkien nimiä ja säilyttää muistoja miehestäni.
Teoksen loppu on lohdullinen, vaikka tauti etenee kuin juna.
Alicen lähellä on ihmisiä, jotka pitävät hänestä huolta. Johnin osuus tarinassa
jää lopussa ehkä vähän auki. Hän on vahvasti Alicen tukena ja tekee lääkärinä
kaikkensa, jotta tämä saisi parhaan mahdollisen hoidon. Hän alkaa lenkkeillä
Alicen turvana vaikka inhoaakin juoksemista. Hän suunnittelee sapattivuotta,
jotta saisi olla lähellä Alicea. Toisaalta hänen on vaikea hyväksyä vaimonsa
sairautta. Hän ei kestä katsoa, kun Alice ottaa lääkkeensä.
Minä en kestä olla vain kotona ja katsella miten sinä menet huonommaksi. Se vie minulta hengen.Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut.
Kun John saa työtarjouksen New Yorkista, hän ei pidä välivuotta
ja Bostoniin jäämistä vaihtoehtona, vaikka muutto olisikin Alicelle raskas. ”Ette te tiedä kaikkea”, päättää John
keskustelun, jossa tyttäret taivuttelevat häntä jäämään Bostoniin. Loppukiitoksissa
kirjailija kiittää henkilöä, joka vaati häntä muuttamaan lopun. Jäin
miettimään, mitä tyttäret – ja Alice – eivät tiedä. Ajaako Johnia ura, pako vai
ehkä toinen nainen? Olisiko lopun muuttaminen voinut liittyä tähän niin, että
alkuperäinen loppu olisi ollut surullisempi, mutta nyt Johnin osuus
häivytettiin lopusta? Voi olla, että olen ihan väärillä urilla.
Edelleen Alice on suoraviivaista ja pintapuolisesti helppoa, koukuttavaakin luettavaa. Se on
melkoinen tietopaketti alzheimerintaudista. Johnin ja lääkärin keskusteluihin
oli upotettu valtavasti, ehkä jopa uuvuttavan paljon pikkutarkkaa faktatietoa. Mikä
tärkeintä, se on silmiä avaava ja todella koskettava sukellus muistisairaan ihmisen mieleen. Uskon,
että alzheimerista kärsivää ihmistä on hiukan helpompi lähestyä tämän kirjan
luettuaan.
Läpi kirjan toistuu perhosmotiivi. Joka luvun alussa on pieni perhosfiguuri. Perhonen muistuttaa Alicea siitä, että vaikka elämä on lyhyt, se voi olla hyvä. Alice pitää kaulassaan kuolleen äitinsä perhoskaulakorua. Hän valmistautuu tulevaan laatimalla tietokoneelleen tiedoston "Perhonen", jossa on toimintaohjeet sen hetken varalle, jolloin hän ei enää osaa vastata muutamaan tärkeään kysymykseen, jotka ilmestyivät hänen kommunikaattorilleen joka päivä. Miten tässä käy, sen jätän paljastamatta.
Edelleen Alice
täyttää lukuhaasteessani kohdan 16, kirja jota äitisi rakastaa. Meillä on äidin
kanssa aika erilainen kirjamaku, mutta kun äiti suositteli tätä, innostuin
heti. Kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa en ole nähnyt, mutta kirjaan olin
kiinnittänyt huomiota kaupassa jo aiemmin.
Alkuteos: Still Alice (Pocket Books, 2007)
Suomentaja: Leena Tamminen
Vaikka tämä ei kielellisesti ollutkaan taidokkain mestariteos, romaani on silti yksi vuoden parhaimpia ja koskettavimpia lukukokemuksiani. Riipaiseva ja samalla lohdullinen romaani. Minulle alzheimer tuli tutuksi, kun mummoni aikanaan sairastui siihen, ja täytyy myöntää, että kun omat kokemukset ja Genovan romaani kohtaavat, vaikutus on melkoinen. Hieno kirja!
VastaaPoistaEhdottomasti koskettava! Lukiessa tuli monesti mieleen alzheimeria sairastava tätini ja hänen perheensä.
PoistaTämä oli hätkähdyttävä ja koskettava kirja, jossa on todella todentuntuisesti kuvattu alzheimeria. Ja olen samaa mieltä Sirrin kanssa, ei tekstillisesti mikään mestariteos, mutta välillä riittää, että tarina iskee, jolloin kirjoitettu kieli jää toiseksi.
VastaaPoista