Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Vähän juksaan lukuhaasteen kohdassa 25. Patrick Modianon Hämärien puotien kuja (WSOY) on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran syntymävuonnani 1979, mutta alkuteos, Rue des boutiques obscures on jo edelliseltä vuodelta. Viime vuonna ranskalainen Modiano palkittiin kirjallisuuden Nobelilla, ja toisaalta keväällä lukemassani Antoine Laurainin kirjassa Punaisen muistikirjan nainen Modiano vilahtelee itse henkilönä Pariisin kujilla. Kun en sitten löytänyt kovin kiinnostavia vuonna 1979 julkaistuja teoksia, joita en olisi vielä lukenut, ajattelin, että nyt olisi hyvä sauma tutustua Modianoon.

Uusi painos julkaistiin joulukuussa 2014.

Odotukseni Hämärien puotien kujalla viihtymiseen eivät olleet korkealla. Punaisen muistikirjan naisessa Modiano oli laitettu puhumaan kirjoitustyyliään jäljitellen, ja kaikki lauseet päättyivät kolmeen pisteeseen… Rasittavaa… Tulee mieleen lähinnä teinivuosien päiväkirja… Modianon käsitteleminä teemoina taas mainitaan usein identiteetin etsintä. Ylipäätään en yleensä jaksa uppoutua kirjoihin, joissa päähenkilö vatvoo loputtomiin omaa olemistaan mutta mitään ei tapahdu. Olin siis valmistautunut melko puisevaan lukukokemukseen niin tyylillisesti kuin sisällöllisestikin.

 Nopeasti kävi ilmi, että Modianon tyyli kirjoittaa ei ärsytä, jos nyt ei ihastutakaan. Kolmea pistettä hän käyttää ainoastaan dialogissa, mihin se nyt jollakin lailla sopiikin. Muuten Modianon lause on lyhyt ja napakka.

Sisällön puolesta täytyy kyllä sanoa, että Hämärien puotien kujassa Modiano on vienyt identiteettihapuilun ihan omille kierroksilleen. Siinä missä päähenkilö usein pohtii omaa paikkaansa maailmassa, tässä minäkertojana toimiva Guy Roland ei edes tiedä, kuka on. Hän on kokenut muistinmenetyksen kymmenen vuotta sitten, toisen maailmansodan aikoihin. Etsivätoimiston omistaja antoi hänelle paitsi uuden henkilöllisyyden, myös työn etsivänä. Kun omistaja sitten vetäytyy eläkkeelle, Roland lähtee selvittämään menneisyyttään.

Roland sinkoilee vihjeiden perässä sinne tänne ja on aina välillä vähällä tunnistaa jotakin tuttua, mutta todellisuus pakenee häntä eikä mikään lopulta oikein selviäkään. Nimiä vilisee niin, että ainakin minua lukiessa jo vähän häiritsi. Välillä tuntui kuin olisi lukenut dekkaria ja yritti itsekin löytää kirjasta johtolankoja, mutta arvoituksen ratkaisemisesta tässä ei kuitenkaan ollut kysymys – olennaista on kai tajuta, miten irrallaan ihminen on ja miten vähän jälkiä hänestä jää. Irrallaan olemisen tunnetta korostaa Hämärien puotien kujassa vielä se, että useat Rolandin tuntemista ihmisistä ovat itsekin olleet kovin irrallisia ja juurettomia, ulkomaalaisia sota-ajan Ranskassa.

Tähän asti kaikki on vaikuttanut niin kaoottiselta, niin pirstoutuneelta… palasia, hiukkasia jostakin, tuli äkkiä tutkimusteni aikana mieleeni… Mutta loppujen lopuksi sitä se ehkä on, elämä…

                                   Onko kysymyksessä oma elämäni? tai jonkun toisen elämä johon olen ujuttautunut?

Kirjan päähenkilön tilanne oli sen verran poikkeuksellinen, että kirja saattaa jäädä mieleen, mutta en kyllä menisi kehumaan saaneeni tästä mitään kummempaa irti. Monenlaisia ajatusleikkejä kyllä tuli käytyä läpi lukiessa. Mitä jos itselleni kävisi näin? Mistä löytyisi se ensimmäinen palanen, jonka avulla lähtisin selvittämään, kuka oikeasti olen? Entä mitä ajattelisin itsestäni, jos se selviäsi?