Pasi Sahlberg: Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia

Suomen malli on ammatillinen ja demokraattinen muutoksen tie, joka kasvaa alhaalta päin, jota johdetaan ylhäältä ja jota tuetaan ja haastetaan sivuilta. 

 Aloitin uuteen työvuoteen orientoitumisen kahlaamalla Pasi Sahlbergin tuoreen kirjan Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia (Into, 2015). Pasi Sahlberg opettaja, tutkija ja kansainvälisen koulutuspolitiikan asiantuntija. Hän on Harvardin yliopiston vieraileva professori ja on työskennellyt muun muassa Opetushallituksessa ja Euroopan komissiossa. Sahlberg on kirjoittanut kirjan alkujaan englanniksi, ja se on käännetty 15 kielelle. Suomennoksen on tehnyt Salla Korpela. Täytän tällä lukuhaasteen kohdan 9: tietokirja. 

Kirjan nimi kertoo jo paljon siitä, mistä teoksessa on kysymys. Sahlberg käy läpi suomalaisen koulun vaiheita selittääkseen kansainväliselle lukijakunnalle, mistä Suomen PISA-menestys on peräisin. Suomessa juoksee koulutuksen kehittäjien delegaatioita läheltä ja kaukaa (yhdenkin professorin otsaan suloinen oppilaani vippasi vahingossa pyyhekumin). Sahlberg tähdentää kuitenkin sitä, että yksittäisten asioiden kopioimisella ei Suomen koulutusihme siirry. Sitä paitsi monet opetusmenetelmistämmekin perustuvat yhdysvaltalaiseen tutkimukseen, jota Yhdysvalloissa vain ei ehditä hyödyntää, koska aika kuluu arviointiin vaikuttaviin kokeisiin valmistautumiseen ja erilaisten tempoilevien reformien toteuttamiseen.

Suomalainen koulutus on kulkenut koko ajan toiseen suuntaan kuin muut: Opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja heillä on suuri mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä. Heitä ei vaadita tilille ulkoisten osapuolien tekemistä arvioinneista vaan heihin luotetaan ammattilaisina. Suomessa useat lahjakkaat nuoret haluavat opettajiksi, koska ammatti on suosittu arvostuksen, korkean koulutuksen ja työskentelyvapauden takia. (Sahlberg ei kertaakaan mainitse kesä-, heinä- ja elokuuta!)  

Opettajat joka puolella maailmaa ryhtyivät ammattiinsa tarkoituksenaan rakentaa yhteisöjä ja välittää kulttuuria, mutta suomalaisilla opettajilla on todellinen mahdollisuus ja valta toteuttaa näitä tavoitteita.  

Suomessa oppilaiden keskuudessa ei juuri ole kilpailuasetelmaa, ei myöskään koulujen. Eriytymisen ja valinnanmahdollisuuksien sijaan pyritään tarjoamaan samat mahdollisuudet kaikille. Suomalaisen peruskoulun onnistumisessa suuri merkitys on suomalaisella yhteiskunnalla, kulttuurilla ja sosiaalisella ympäristöllä, jossa tällainen koulujärjestelmä toimii. Se ei siis sellaisenaan edes siirry muihin maihin. Vaikka suomalaista peruskoulua on syytetty tasapäistämisestä, PISA-menestys 2001 osoitti, että Suomessa on tehty paljon oikein. Tutkimukset osoittavat, että koulujärjestelmän tasa-arvoisuus johtaa kaikkien parempaan oppimiseen. Tämä on tärkeä oppi vanhemmillekin. Vaikka Suomessa lähikoulut vetävätkin suuren osan koulukkaista, on koulushoppailu alkanut yleistyä täälläkin. Toisaalta, vaikka lähikoulua käytäisiinkin, suurimmissa kaupungeissa asuinalue saatetaan jo nyt valita lähikoulun maineen perusteella. Koulut alkavat eriytyä täälläkin, mutta sen sijaan että arvioinneissa heikosti menestyviä kouluja rangaistaisiin, kuten muualla, täällä niitä tuetaan.

Toisaalta suomalaisen koulun kukoistus alkaa hiipua. PISA-tulokset ja -sijoitukset laskevat. Mikä nyt neuvoksi? Moni suomalainen rehtori ja opettaja on pitänyt PISA-kohkaamista alusta saakka turhanaikaisena. Eivätkä he ole yksin. Sahlberg siteeraa David Spieghalteria Cambridgen yliopistosta: ”Jos PISA jotakin mittaa, se mittaa PISA-testien tekemisen kykyä. Koulutuksen suunnittelu yhden ainoan koulutuskykyindikaattorin mukaiseksi voi olla vahingollista. Meidän on katsottava koko kuvaa.” Yhdysvalloissa hyvältä yritykseltä kuulostava No Child Left Behind -ohjelma on saanut jotkin koulupiirit vähentämään opetusaikaa sosiaalisten taitojen harjaannuttamiselta ja taideaineilta, jotta oppilaat saataisiin valmennettua paremmin valtiollisiin testeihin. Eihän se nyt niin voi mennä.

Sahlbergilla on vahva luottamus suomalaiseen luokanopetukseen, mutta yläkoulun opettajien keskuudessa tuntuu olevan ongelmia. Sahlberg tuo esiin TALIS 2013 -tutkimuksessa havaittuja epäkohtia: opettaja ei saa palautetta opetuksesta, hän ei osallistu jatkokoulutukseen ja hän kokee, ettei ole valmistautunut opettamaan tämän päivän koulussa. Huolestuttavimpana hän pitää opetusmenetelmien perinteisyyttä: teknologiaa, pienryhmäopetusta ja projekteja käytetään liian vähän. Aineenopetus kulkeekin kirjassa hieman sivujuonteena, ikävänä peruskoulun heikoimpana lenkkinä, jossa homma saadaan kulkemaan, kunhan alakoulu on tehnyt työnsä kunnolla. Tai ehkä tämä on vain minun tulkintaani, joka syntyy, kun ihminen kääntyy puolustuskannalle: Saavatko ne luokanopettajat sitten muka palautetta esimiehiltä? Kuka tässä nyt koko ajan ehtii koulutuksessa rampata, kun pitäisi työtkin tehdä? Yritä tässä nyt teknologiaa käyttää, kun koulun ainoat koneet ovat aina varattuja ja netti lagii. Ja kertokaa, miten teen projektia, kun näen oppilaita kolme kertaa viikossa? Miten niin ei olla valmistautuneita nykypäivän koulumaailmaan ­– eikö auskuvuosi mitään ole opettanut? Tutkimusta vastaan on paha käydä väittelemään mutu-tiedolla, mutta minun kokemukseni mukaan yläkoulun opettajakunta on kyllä varsin vireää: tehdään projekteja, käytetään teknologiaa, kouluttaudutaan omalla ajalla ja usein myös omalla rahalla ja pysytään mukana oman alan tieteen kehityksessä. Norssissa uuvutetaan opettajaopiskelijat esittelemällä vimmatusti kaikkea sitä, mitä nykypäivän koulu on. Ja jos esimies ei tarkkailekaan opetusta ja anna siitä palautetta, oppilaat kyllä pitävät siitä huolen, joskus jopa heidän vanhempansa.

Toisaalta myös kirjassa aineenopettajakoulutuksesta annetut tiedot ovat hieman harhaanjohtavia. Sahlberg esittelee kaksi pääväylää aineenopettajaksi: joko pedagogiset opinnot maisteriksi valmistumisen jälkeen tai hakeutuminen suoraan aineenopettajan koulutusohjelmaan. Ainakin tuntemissani yliopistoissa pedagogiset opinnot tehdään useimmiten maisterin tutkinnon sisällä opintojen loppuvaiheessa. Tämä nyt on tietysti pieni yksityiskohta, jolla ei suurta merkitystä kokonaiskuvassa ole.

Jos suomalaisten opettajien ammattitaidon ylistäminen saa omat puntit tutisemaan epävarmuudesta, Sahlberg tarjoaa lohtua purkamalla myyttejä opetuksesta. Monet kansainväliset koulu-uudistajat pitävät opettajia tärkeimpänä yksittäisenä tekijänä koulutuksen laadun parantamisessa ja haluavat eroon huonosti suoriutuvista opettajista. Tutkimusten mukaan kuitenkin vain 10–20 prosenttia oppimistulosten eroista selittyy opettajan toimilla ja toinen saman verta muilla kouluihin liittyvillä tekijöillä, kuten ilmapiirillä, varustetasolla ja johtamisella. Näin noin kaksi kolmasosaa oppimistulosten eroista selittyy asioilla, joihin koulu ei voi vaikuttaa. Lisäksi yksittäistä opettajaa tärkeämpää on koulun kollegiaalinen kulttuuri ja hyvä johtaminen. Opettaminen on joukkuelaji.

Suomalaisen opettajan kannalta ehkä kiinnostavinta antia ovat Sahlbergin pohdinnat koulun tulevaisuudesta. Vaikka koulun ympärillä kuhisee nyt opetussuunnitelmauudistuksen alla, Sahlbergin mukaan kantava visio puuttuu. Hän hahmottelee visiota tähän tapaan: Koulun tehtävänä on auttaa kaikkia oppilaita löytämään koulussa oma intohimonsa ja sen myötä lahjakkuutensa. Jotta tähän päästäisiin, pitäisi perinteistä luokkahuoneopetusta vähentää ja henkilökohtaisen suunnitelman mukaista oppimista lisätä. Huomio tulisi suunnata sosiaalisiin taitoihin, empatiaan ja johtajuuteen – näitä Sahlberg pitää yhtä tärkeinä kuin lukemisen, matematiikan ja luonnontieteiden käsitteiden sekä kulttuurisen pääoman hallintaa. Tavoitteena tulisi olla oppilaan lahjakkuuden löytäminen. Kyllä se minusta hyvältä visiolta kuulostaa. Siirtyminen luokkahuoneista henkilökohtaisten opetussuunnitelmien mukaiseen opetukseen vaatisi tosin valtavaa myllerrystä koulutyön järjestämisessä ja uudenlaista ammattitaitoakin, jotta homma ei mene pelkästään mukavaksi puuhasteluksi vaan oppimistavoitteetkin saavutetaan. 

Idea herättää varmasti myös vastustusta. Opettajat ovat tunnetusti ammattiylpeitä, ja koko systeemin kääntäminen päälaelleen on sama kuin sanottaisiin, että olemme tehneet työtämme koko ajan väärin. Reaktio on varma: ”Eipäs olla, itse olet väärässä!” Sahlberg on aiemmin itse tuominnut suuret äkkinäiset uudistukset ja tässäkin esittää, että kyseessä ei ole koulutusuudistus vaan koko järjestelmän suunnitteleminen uusiksi. Koulun tulisi muuttua askel askeleelta kohti uutta suurta unelmaa. Hieman yritystä tähän suuntaan vuonna 2016 käyttöön otettavassa opetussuunnitelmassa onkin. Tulevat vuodet näyttävät, millaisia monialaisia oppimiskokonaisuuksia kouluissa onnistutaan rakentamaan ja kuinka oppilaiden kiinnostuksen kohteet  voidaan ottaa huomioon niiden suunnittelussa. Paljolti kysymys lienee siitä, haluammeko muutosta. 

Ruohonjuuritason fiilis on, että kaikki opettajat ja vanhemmat eivät ehkä jaa Sahlbergin unelmaa tällaisenaan. Vanha on turvallista ja melko toimivaksi havaittua, mitäpä sitä hyvää muuttamaan. Itse häälyn kahden vaiheilla. Unelmoin innostavasta koulusta, jossa jokainen saisi oppia omia vahvuuksiaan hyödyntäen ja kuitenkin kaikkia osa-alueitaan turvallisessa ympäristössä kehittäen.  Maailma muuttuu, koulunkin on muututtava. Ei virran mukana ajelehtien tai sinne tänne säntäillen, vaan määrätietoisesti ja harkiten. Ei välineet ja innovaatiot edellä, vaan niitä oman tavoitteen saavuttamisessa hyödyksi käyttäen. Lapsi ja nuori edellä, pedagogisesti rakastaen.

Sahlbergin teos on kattava tietoteos ja kannanotto. Tähän on hyvä päätellä lomaa ja palata suomalaisen peruskoulun ytimeen, oppilaiden, opetusharjoittelijoiden ja opetussuunnitelmatyön pariin. Tuntuu turvalliselta myös lähettää oma kuopus aloittamaan koulutietään maailman parhaassa peruskoulussa.