Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Onpahan tullut pidettyä taukoa bloggaamisesta ja valitettavasti pitkälti myös lukemisesta. Syyslukukausi rysähti niskaan ja siinä sitten oltiin. Näin jälkiviisaana voi ajatella, että jos olisi kesällä valmistautunut lukuvuoteen vähän enemmän, olisi ensimmäisen jakson aikana ehtinyt tehdä jotain muutakin kuin töitä, mutta kävihän se näinkin. Kesällä luetaan, syksyllä tehdään töitä.

Syyslomareissu suuntautui Dublinin nurkille. Hain kirjastosta repullisen vakavasti otettavaa kirjallisuutta Joycesta ja Wildesta Syngeen ja Yeatsiin. Selailin niitä ennen lähtöä, mutta päätin kuitenkin ottaa matkalukemisiksi Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkelin, mikä osoittautuikin mainioksi valinnaksi. Jostain syystä McCourtin kirjat ovat jääneet lukematta, vaikka kaksi kirjaa löytyi jopa omasta hyllystä. Samalla saan ruksattua lukuhaasteesta kohdan 10: suositun kirjailijan ensimmäinen kirja.

Seitsemännen portaan enkeli on omaelämäkerrallinen teos, joka kertoo McCourtin köyhästä lapsuudesta katolisessa Irlannissa. Kirjan alku ei lupaa seesteistä kuvausta:

Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, että ylimalkaan jäin henkiin. Lapsuuteni oli, kuten arvata saattaa, täynnä kurjuutta – tuskinpa onnellisesta lapsuudesta kannattaisi kirjoittaakaan. Mutta vielä pahempi kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.

McCourtien elämä tosiaan kulkee kurjia polkuja. Patjat vilisevät kirppuja, naapurit tyhjentävät käymälänsä portinpieleen, asunnon alakerta tulvii, ruoaksi on pelkkää leipää, jos sitäkään, ja teevesi voi jäädä lämmittämättä, kun hiiliä ei ole. Shannon-joki pitää huolen siitä, että aina on märkää. Seitsemännen portaan enkeli tuo perheeseen aina uusia vauvoja, joista jotkut menehtyvät jo pieninä. Ensimmäisen kerran Frank syö vatsansa täyteen jouduttuaan lavantaudissa sairaalaan.

Malachy-isä on ylpeä eikä suostu kerjäämään avustuksia, muttei kuitenkaan saa perhettään elätettyä. Hän saa töitä silloin tällöin muutamaksi viikoksi, mutta palkkarahat jäävät yleensä pubiin. Yöllä kadulta kantautuvasta laulusta Frank ja muut sisarukset päättelevät, kuinka humalassa isä tällä kertaa on. Jos riittävä määrä ruskeaa olutta on nautittu, isä laulaa Kevin Barrystä ja herättää lapset vannomaan, että he ovat valmiita kuolemaan Irlannin puolesta. Viimeistään kolmannen työviikon lauantaina isä aina jättää menemättä töihin ja saa potkut.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta kirja ei ole synkkä. McCourt kirjoittaa lämpimästi ja humoristisesti siitä, miten lapsi kaiken ymmärsi ja koki. Katolisuus määrittää synniksi mitä omituisimpia asioita, ja pienenkin lapsen elämä on jatkuvaa synnintunnossa olemista. Rippituolissa istuva Isä saa kuulla ehtoollisleivän oksentamisesta ja leivän varastamisesta nälkään – ja usein vaikuttaa ymmärtävältä tai jopa huvittuneelta. Kirkko kuitenkin kääntää selkänsä köyhälle lapselle: Frank ei pääse kuoripojaksi eikä oppikouluun.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 30–40-luvuille ja Limerickin kaupunkiin, oli valaisevaa lukea tätä Irlannissa ollessa. Yhteiskuntaluokkien erot, katolisten suhde protestantteihin ja irlantilaisten viha englantilaisia kohtaan tulevat hyvin näkyviin.

Frankin isä, Malachy, on alkujaan kotoisin Pohjois-Irlannista ja Angela-äiti Limerickistä. He tapaavat New Yorkissa, jonne ovat lähteneet paremman elämän toivossa, mutta palaavat pienine lapsineen Irlantiin, kun elämä Atlantin takana ei lähdekään sujumaan. Frank unelmoi paluusta Yhdysvaltoihin ja kirjan lopussa, aikuistuneena, hyppääkin laivaan. Kirjasarjan toisessa osassa Amerikan ihmemaassa on epäilemättä luvassa uudenlaisia vastoinkäymisiä uudella mantereella. Seitsemännen portaan enkeli kuitenkin päättyy toiveeseen siitä, että vaikeudet on voitettu ja elämä voi alkaa.

Minä jään radistin kanssa kannellen katselemaan Amerikan tuikkivia valoja. Hyvä luoja, radisti sanoo, sepäs olikin ihana ilta, Frank. Eikös olekin ihmeellinen maa tämä Amerikka?

Kirjan viimeinen luku koostuu Frankin vastauksesta:

No on.

Englanninkielinen alkuteos: Angela's Ashes ((1996)

Suomennos Juhani Lindholm, Otava 1997.

Tässä vielä muutama kuva Dublinin pakollisista kirjallisuusnähtävyyksistä:

Trinity Collegen kirjasto teki vaikutuksen. Toista tuhatta vuotta vanhaa Kellsin kirjaa ei saanut kuvata, mutta siellä se oli. 

Mr Joyce, jonakin päivänä vielä luen kokonaan jonkin teoksenne.

Wilden ajatuksia kiveen hakattuna

Tämäkin hurmaava retku.

Piper Kerman: Orange is the New Black – Vuosi vankilassa

Emme käytä Netflixiä, joten en ole nähnyt hypersuosittua sarjaa Orange is the New Black. Koska vankilaoloihin sijoittuva kertomus kuitenkin jollakin tasolla kiinnostaa, valitsin lukuhaasteeseen tositapahtumiin pohjautuvaksi kirjaksi (kohta 14) Piper Kermanin omista vankilakokemuksistaan kirjoittaman kirjan Orange is the New Black – Vuosi vankilassa (Seven, 2014). Sillä on sama nimi kuin Netflix-hitillä, ja sitä myydään sarjasta napatulla kansikuvalla, mutta kovin paljon muuta yhteistä sarjalla ja kirjalla ei taida olla.

Piper Kerman on hyvän perheen tytär, joka hakee nuorena elämäänsä seikkailua ja ajautuu huonoon seuraan. Hän kuljettaa matkalaukullisen huumerahoja lentokoneessa, mutta jättää sitten vaarallisen elämän taakseen. Hän kouluttautuu, luo uraa ja elää parisuhteessa. Sitten vuosien takaista huumevyyhtiä aletaan selvittää, ja lopulta, yli kymmenen vuotta rikoksensa jälkeen, Piper tuomitaan 15 kuukaudeksi vankeuteen Danburyn matalan turvatason naisvankilaan.

Tämäpä kerrassaan kiinnostava lähtökohta! Aineksia on vaikka mihin! Mitenhän Kerman käsittelee teoksessaan syyllisyyttään? Miten tuomio ja vankilassa olo vaikuttavat hänen identiteettiinsä? Entä tulevaisuuteensa yhteiskunnan jäsenenä? Ei, hetkinen. Eihän tuo kuulosta Netflix-sarjalta. No mutta! Millaisia ristiriitoja vankila-aika mahtaa aiheuttaa hänen ihmissuhteisiinsa vankilan ulkopuolella? Miten muut vangit suhtautuvat koulutettuun valkoiseen naiseen? Syntyykö ehkä jotain kärhämää vartijoiden kanssa? Entä mitä tapahtuu, kun Kerman kohtaa naisen, joka sai hänet tekemään rikoksensa ja on ehkä vasikoinut hänestä?

Voi pettymysten pettymys. Kirjana Orange is the New Black kuvailee 458 sivun verran enimmäkseen sitä, miten hyvin Piperilla menee. Miesystävä Larry käy katsomassa joka viikko, eikä Piper tunne vuoden aikana vetoa keneenkään vankitovereistaan, vaikka kymmenen vuotta sitten seurusteli naisen kanssa. Hänen vanhempansa seisovat hänen rinnallaan. Edes miesystävän vanhemmat eivät tuomitse. Ystävät lähettävät kirjeitä ja kirjoja. Piper saa vankilassa hulvattomia ystäviä eri yhteiskuntaluokista. Vartijoissa on joitakin karmeita tyyppejä eikä vankilan säännöissä ole juurikaan järkeä, mutta kaiken kaikkiaan elämä Danburyssa asettuu äkkiä uomiinsa. Vapautumisen jälkeen Piperia odottaa koti, puoliso, ystäväpiiri ja uusi työpaikka. Koska kirja pohjautuu tositapahtumiin, täytyy tietysti onnitella Piper Kermania tästä kaikesta. Kovin kiinnostava kirja tämä ei kuitenkaan ole. ("Kaikki onnelliset vangit ovat samanlaisia", vai miten se nyt meni?)

Netflix-draama ymmärtääkseni keskittyy ihmissuhteisiin – siinä Piper mm. jatkaa vankilassa lesbosuhdetta entisen rikostoverinsa kanssa. Kirjan tärkein viesti taas on, että Yhdysvaltain tuomioistuinten ja vankiloiden toiminnassa olisi järkeistämisen varaa. Kyllähän sitä siinäkin on yhden kirjan verran sanottavaa. Kerman ihmettelee, miksi pikkurikollisia suljetaan vuosiksi vankilaan ja miksei heille tarjota minkäänlaisia eväitä palata kaidalle tielle vapautumisen jälkeen. Hän kyllä mainitsee kerran tuntevansa syyllisyyttä siitä, että on huumekaupan osasena ollut mahdollistamassa monien vankilatovereidensa alamäkeä, mutta ajattelee, että tuon läksyn opettaminen olisi tullut yhteiskunnalle edullisemmaksi, jos hänet olisi laitettu työskentelemään huumeriippuvaisten hyväksi. Kerman tietää olevansa etuoikeutetussa asemassa ja on huolissaan vankitovereistaan, joilla ei ole mitään. Useimpia vapautuvia odottavat päihdeongelmat, huoltajuuskiistat ja kodittomuus.  Vapautumista edeltävässä valmennuksessa puhutaan sisäisestä kasvusta, positiivisesta asenteesta ja talojen kattomateriaaleista.

Kauniimpi, kevyempi ja viihdesarjaa kenties paremmin myyvä viesti on tämä:

Tajusin että en ole yksin maailmassa ennen kaikkea niiden naisten ansiosta, joiden kanssa asuin yli vuoden ja jotka auttoivat minua ymmärtämään, mitä yhteistä minulla oli heidän kanssaan. Yhteistä olivat ylitäydet makuusalit ja yksityisyyden puute. Yhteistä olivat kahdeksan numeroa nimen sijaan, vanginpuvut, halpa ruoka ja halvat hygieniatuotteet. Mutta ennen kaikkea yhteistä olivat loputon huumorivaranto, ankeiden olosuhteiden keskellä kukkiva luovuus ja halu säilyttää oma ihmisyytemme siitä huolimatta, että vankilajärjestelmä pyrkii jatkuvasti murskaamaan sen. En usko että kukaan meistä olisi kyennyt soveltamaan näitä selviytymisstrategioita omillaan; tiesin että ainakaan minä en olisi pystynyt – me tarvitsimme toinen toisiamme.

Huumori, kiinnostava ympäristö ja pisteliäs kritiikki pelastavat kirjan edes jollakin tasolla, mutta käsikirjoittaja on kyllä saanut laittaa paljon omiaan joukkoon, että kirjan pohjalta saadaan useita tuotantokausia laatudraamaa – tai laatukomediaa. Ja kun menestyssarjan imussa sitten saadaan myytyä näitä pokkareitakin, täytyy sanoa, että 15 kuukautta vankilassa taisi olla Piper Kermanille oikeastaan onnenpotku.