Antti Holma: Järjestäjä

 Kohtaan 19, kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä, olisi sopinut moni muukin tänä vuonna lukemani kirja, mutta koska olin varannut kirjastosta Antti Holman Järjestäjän (Otava, 2014), säästelin kohtaa sille. Niinpä kun vihdoin sain kirjan käsiini, luin sen sitkeästi loppuun, vaikkei se lopulta oikein innostanutkaan. 

Tartuin kirjaan suurin odotuksin, mutta valitettavasti petyin. Järjestäjässä teatterikriitikko Riitta Rysä teilaa näytelmän Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Katkelma arvostelusta (lihavoinnit minun) kävisi kuvaamaan omaa kokemustani tästä kirjasta:

Mikään esityksessä ei tunnu miltään. En tunne mitään sanan kahdessa merkityksessä: en ensinnäkään tunne, tunnista, tällaista nuoruutta, tällaista höperöä kouhotusta omaksi nuoruudekseni tai kenenkään muunkaan, enkä siksi toiseksi tunne tunteita, koska höperö kouhotus peittää kaiken alleen. Kaikki tuntuu laskelmoidulta. Kyllä varmasti on luonnospaperille kaavailtuna kiihottavaa, että näyttämölle tuodaan kokonainen kolonna natsiupseereiksi ja keskitysleirivangeiksi puettuja kehitysvammaisia kuorolaulajia ensimmäisen puoliajan päättävään lauluun, mutta provokaation tai liikutuksen asemesta minun mielessäni on vain yksi kysymys: miksi?

Sinänsä en ihmettele, etten tunnista tätä kouhotusta omakseni – eihän tämä minun elämääni kuvaakaan, vaan Tarmon. Tarmo on töissä kirjastossa, mutta saa tarpeekseen; perunaleivoskin vohkittiin. Tarmo päättää ryhtyä sankariksi. Hän ihastuu ja rakastuu pakkomielteenomaisesti Daniel-nimiseen näyttelijään, joka on Tarmon silmissä jumalainen mutta jolla itselläänkin on epävarmuutensa. Tarmo hankkiutuu järjestäjän töihin Suomalaiseen Teatteriin ja pääsee lähelle Danielia.

Holma saa lukijansa nauramaan teatterille, näyttelijöille, ohjaajille ja teatterinjohdolle. Kurkistus kulissien taakse on toki mielenkiintoinen. Holma näyttelijänä ja käsikirjoittajana tietää varmasti, mistä puhuu. Me Naisten haastattelussa Holma kertoo olevansa tolkuttoman kyllästynyt teatteriin. Sen kirjasta kyllä näkee. Teatteri on juoruilun ja juonittelun pesä, ja otteet Lainapeite-näytelmästä ovat geneeristä teatterihuttua – sellaista tekstiä, joka sopisi mihin tahansa ihmissuhdedraamaan mutta jota teatterin ulkopuolella ei kuule. Ohjaaja haluaa yhtä, lavastaja toista, teatterinjohtaja kolmatta. Seuraavana päivänä tarvitaan taas jotain neljättä. Tarmo järjestäjänä joutuu tottelemaan jokaista ja saa aina syyt niskoilleen. Henkilöt höperöine nimineen (Varvara Ketterstein-Kaikkonen, Tellervo Ylispangar-Jorma) ovat melkoisia karikatyyrejä ja vetävät roolia lavan ulkopuolellakin.

Tarmo taas tuntuu olevan kovin hukassa sukupuoliroolien suossa. Naiset käyttävät Tarmoa kuuntelijana ja olkapäänä, ja entinen työkaveri, aviomiehensä luota lähtenyt lestadiolainen Minnamari jopa muuttaa puoliväkisin hänen luokseen asumaan. Miesten porukkaan Tarmo ei helposti pääse. Hän kokee olevansa epämies huolimatta siitä, että monet pitävät häntä jopa pelottavana. Rakkaus Danieliin aiheuttaa paitsi muutamia toivonpilkahduksia, myös koomisia ja epätoivoisia tilanteita. Lopussa päädytään tilanteeseen, joka yllättää molemmat – ja vielä lukijankin. Kaikessa karmeudessaan ja surullisuudessaan tuo on minusta oikeastaan pysäyttävin kohta, mutta ei siitä sen enempää tässä.

Kirja synnyttää muutaman hymyn ja pari ajatusta. Harmillista tässä vain on, että kirja ei herätä minussa tunteita juuri ollenkaan. Oikeastaanhan Tarmo on hyvinkin traaginen hahmo itseinhossaan ja miehen roolissa hapuilussaan, mutta kaiken kohelluksen keskellä en osaa ottaa häntä vakavasti. Toisaalta näin pitkä vitsi ei jaksa naurattaakaan. En tarttunut kirjaan ensisijaisesti Putous-Holman tekstinä, mutta on pakko myöntää, että kirja tuntui välillä loputtomalta sketsihahmokisalta.