Emmi Itärannan Teemestarin
kirja (Teos, 2012) on kertomus tulevaisuuden maailmasta, jossa vesiannoksia
säännöstellään ja ulkona liikutaan hyönteishuppu päässä. Siinä sotilaat
valvovat veden käyttöä ja rankaisevat vesirikollisia. Siinä meidän maailmamme
näkyy vain muovihaudoista löytyvinä entislaitteina. Maailman rajat ovat
piirtyneet erilaisiksi merenpinnan noustessa. Kirjan tapahtumaseutu sijoittuu
nykyisen Suomen alueelle, Skandinavian Unioniin, mutta kulttuurit ovat
sekoittuneet: teeseremonia on vaalittu perinne ja monet nimetkin viittaavat
idemmäs. Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40: ”tulevaisuuteen sijoittuva
kirja”.
Päähenkilö Noria on nuori nainen, joka perii teemestarin
tehtävän isältään, vaikka kaikki eivät ajattele naisen voivan olla teemestari.
Hän perii myös salaisen tiedon tunturin sisällä olevasta lähteestä. Norian äiti
lähtee pois ja tarjoaa Noriallekin mahdollisuuden paeta tukalaksi käyvää
tilannetta. Noria tuntee kuitenkin tehtävänsä teemestarina ja veden vartijana
velvoittavan häntä jäämään. On kolmaskin vaihtoehto: kulkea omaa polkuaan.
Noria ja hänen ystävänsä Sanja löytävät tiedonmurusia,
joista saavat koottua osan totuutta siitä, mitä maailmassa on tapahtunut. He
tietävät, että Menetetyiltä mailta löytyisi vielä juomakelpoista vettä.
Lukiessani tyttöjen lähdöstä olin huolissani: kirjaa oli jäljellä ihan liian
ohut siivu, jotta tutkimusretki voisi onnistua. Kaikki ei tosiaan mene niin
kuin on suunniteltu, mutta loppu herättää toivon: ”Tänä aamuna maailma on tomua
ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä.”
Vesi virtaa keskeisenä motiivina läpi koko teoksen. Se on
osa teeseremoniaa, se on henkiinjäämisen ehto, se – tai sen puute – on syy
ongelmiin. Vastakkain ovat teeseremonia, jossa pysähdytään hetkeksi nauttimaan
ilman valta-asetelmia, ja maailma, jossa sotilaat vartioivat janoisia. Tunturin
sisällä vesi virtaa piilossa, raikkaana, ikivanhana – mutta ei ehkä ikuisesti. Salaisuus
on hengenvaarallinen, mutta voi myös pelastaa henkiä.
”Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Se ei pelkää palaa tulessa eikä haipua taivaalle, se ei epäröi särkyä sateena teräviin kallioihin tai hukkua mullan pimeään vaippaan. Se on kaikkien alkujen ja loppujen tuolla puolen. Pinnalla ei mikään liikahda, mutta syvällä maanalaisessa hiljaisuudessa vesi kätkeytyy ja pehmein sormin maanittelee itselleen uutta uomaa, kunnes kivi anta periksi ja hitaasti asettuu salaisen tilan ympärille.Kuolema on veden liittolainen, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vesi ei kuulu meille, vaan me kuulumme vedelle: kun se on valunut sormien ja huokosten ja ruumiiden läpi, meitä ei erota maasta enää mikään.”
Teemestarin kirja
on dystopia, kertomus siitä, mitä maailman ei haluttaisi olevan. Se voi myös
olla varoitus, kehotus tehdä jotakin ennen kuin on myöhäistä.
”Olen yrittänyt olla ajattelematta heitä, mutta heidän entismaailmansa vuotaa meidän nykyismaailmaamme, sen taivaaseen, sen tomuun. Vuosiko nykyismaailma, maailma joka on, koskaan heidän maailmaansa, maailmaan, joka oli? Kuvittelen yhden heistä seisomaan sen joen äärelle, joka on nyt kuiva arpi maisemassamme, naisen, joka ei ole nuori eikä vanha, tai ehkä miehen, sillä ei ole merkitystä. Hänen hiuksensa ovat vaaleanruskeat ja hän katsoo ohitse ryöppyävään veteen, joka on ehkä mutaista, ehkä kirkasta, ja jokin, mitä ei ole vielä ollut, vuotaa hänen ajatuksiinsa.Haluaisin ajatella että hän kääntyy ja menee kotiin ja tekee yhden asian toisin sinä päivänä sen vuoksi, mitä on kuvitellut, ja jälleen seuraavana päivänä, ja taas sitä seuraavana.”
Jk. Lukiessani kirjaa kuvittelin jostain syystä, että Emmi
Itäranta on sama nuori nainen, joka on kirjoittanut Omenmeasta. No ei. Siiri
Enoranta on hän. Teemestarin kirja on
Emmi Itärannan esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut sekä suomeksi että
englanniksi (Memory of Water, 2014).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti