Toimittaja Oskari Silta hakee toimituspäällikön paikkaa.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia soveltuvuushaastattelussa vihreäsilmäisen psykologi
Emma Lapon kanssa sujuvat mallikkaasti. Oskari on vakuuttava, todella
vakuuttava. Selkeä, asiantunteva, mitään hätkähtämätön, selvästi
toimituspäällikköainesta.
Mutta sitten:
Olen valehdellut sinulle. – – Mä en ole se ihminen, jota olen tässä esittänyt. Tai siis olen Oskari Silta, ja toimittaja. Mutta oikeasti mä inhoan työtäni. – – Oikeasti mä olen aivan erilainen mies.
Pekka Hiltusen Onni
(WSOY 2016) kertoo, millainen mies Oskari Silta oikeasti on. Se kertoo myös
rovaniemeläisen homoluolan kantaporukasta, joka käy jäitä päin (sekä
vertauskuvallisesti että hyvin kirjaimellisesti), Tuulikista, joka on ottanut
tehtäväkseen homojen pelastamisen, ja Roady Runnerista, sekopäästä, joka
kuvittelee olevansa musiikin tekijänä matkalla maailmanmaineeseen. Vähän se
kertoo myös pingviineistä, vaikka Emma Lappo kyseenalaistaakin sen, onko
pingviini hyvä toteemieläin aikuiselle miehelle.
Onni-romaanissa on paljon absurdia. Varsinkin Roady Runner
on surkuhupaisa suuruusharhoissaan: Mut mä klaaraan tän. Tähdet erottaa siitä
miten ne loistaa, oli ne missä vaan. Vaikka nuoremman polven fanit (tai ne,
joita Roady sellaisiksi kuvittelee) eivät muista Sabrinaa eikä Dublinissa ole
vastassa Bono, tähteys ei voi lopulta pysyä piilossa.
Kirjasta jää kovin kahtiajakoinen olo. Toisaalta Oskarin muuttuvien
työkuvioiden kautta käsitellään paljon sitä, miten nykymaailma ei arvosta
tietoa. Media tuottaa viihteellistä höttöä lähinnä mainosten taustaksi. Journalismi
on henkitoreissaan. Uransa puolivälissä oleva toimittaja on jo museokamaa: keski-ikä
on uusi vanhuus.
Toisaalta kirjan ihmiskohtalot pitävät yllä uskoa tulevaisuuteen.
Niistä välittyy kaikessa karuudessaankin lämpöä. Rivoja puhuva Matias,
panostaja ja panomies, saa yhteyden ihailemaansa pornotähteen. Ankea hoitokoti
tekopyhine hoitajineen jää taakse, ja kaksi vanhaa miestä saa lopulta helliä toisiaan
Kalifornian lämmössä Tuulikin huolehtiessa heistä. Onni on siinä, miten ihminen
löytää paikkansa ja jonkun toisen, joka ymmärtää ja välittää. Jopa Roady Runner
löytää kultajyvän:
Pelkkää kertsiä. Miten kukaan ei oo tajunnu tehdä tätä aiemmin, en voi käsittää.Mä aloin tehdä biisejä, joissa on ainoastaan kertsejä. Maksimipituus kolkyt nelkyt sekkaa, pelkkää kertosäettä. Ei A-osia. Ei viddendaal yhtään bridgee koskaan. Pelkkää tiukkaa, tanakkaa, kuulijat kaatavaa B-osaa. Kertsi, ja se on siinä.
Minulla ei ollut Onni-romaanista oikein minkäänlaista
käsitystä lähtiessäni sitä lukemaan. Jonkin arvostelun muistan kyllä nähneeni,
mutta ei se ilmeisesti suurta vaikutusta ollut tehnyt. Kirja yllätti monella
tapaa. Se oli hauskempi kuin oletin, mutta se myös kosketti. Ihmiset siinä
koskettivat.
Ei ihmiset ole laukkaavia villihevosia eikä muita uljaita sankarieläimiä. Me ollaan yksinkertaisia, vaappuvia otuksia, jotka on melkein kaikessa riippuvaisia toisistaan, oman parven seurasta.
Lukuhaasteessa Onni sijoittuu kohtaan 30, kirjan nimessä on tunne. Onni on kirjassa kyllä myös nimi; Oskari kertoo harkinneensa nimensä muuttamista Onniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti