tiistai 28. helmikuuta 2017

Pekka Hiltunen: Onni



Toimittaja Oskari Silta hakee toimituspäällikön paikkaa. Ensimmäiset kymmenen minuuttia soveltuvuushaastattelussa vihreäsilmäisen psykologi Emma Lapon kanssa sujuvat mallikkaasti. Oskari on vakuuttava, todella vakuuttava. Selkeä, asiantunteva, mitään hätkähtämätön, selvästi toimituspäällikköainesta.

Mutta sitten:

Olen valehdellut sinulle. – – Mä en ole se ihminen, jota olen tässä esittänyt. Tai siis olen Oskari Silta, ja toimittaja. Mutta oikeasti mä inhoan työtäni. – – Oikeasti mä olen aivan erilainen mies.

Pekka Hiltusen Onni (WSOY 2016) kertoo, millainen mies Oskari Silta oikeasti on. Se kertoo myös rovaniemeläisen homoluolan kantaporukasta, joka käy jäitä päin (sekä vertauskuvallisesti että hyvin kirjaimellisesti), Tuulikista, joka on ottanut tehtäväkseen homojen pelastamisen, ja Roady Runnerista, sekopäästä, joka kuvittelee olevansa musiikin tekijänä matkalla maailmanmaineeseen. Vähän se kertoo myös pingviineistä, vaikka Emma Lappo kyseenalaistaakin sen, onko pingviini hyvä toteemieläin aikuiselle miehelle.

Onni-romaanissa on paljon absurdia. Varsinkin Roady Runner on surkuhupaisa suuruusharhoissaan:  Mut mä klaaraan tän. Tähdet erottaa siitä miten ne loistaa, oli ne missä vaan. Vaikka nuoremman polven fanit (tai ne, joita Roady sellaisiksi kuvittelee) eivät muista Sabrinaa eikä Dublinissa ole vastassa Bono, tähteys ei voi lopulta pysyä piilossa.

Kirjasta jää kovin kahtiajakoinen olo. Toisaalta Oskarin muuttuvien työkuvioiden kautta käsitellään paljon sitä, miten nykymaailma ei arvosta tietoa. Media tuottaa viihteellistä höttöä lähinnä mainosten taustaksi. Journalismi on henkitoreissaan. Uransa puolivälissä oleva toimittaja on jo museokamaa: keski-ikä on uusi vanhuus.

Toisaalta kirjan ihmiskohtalot pitävät yllä uskoa tulevaisuuteen. Niistä välittyy kaikessa karuudessaankin lämpöä. Rivoja puhuva Matias, panostaja ja panomies, saa yhteyden ihailemaansa pornotähteen. Ankea hoitokoti tekopyhine hoitajineen jää taakse, ja kaksi vanhaa miestä saa lopulta helliä toisiaan Kalifornian lämmössä Tuulikin huolehtiessa heistä. Onni on siinä, miten ihminen löytää paikkansa ja jonkun toisen, joka ymmärtää ja välittää. Jopa Roady Runner löytää kultajyvän:

Pelkkää kertsiä. Miten kukaan ei oo tajunnu tehdä tätä aiemmin, en voi käsittää.
                      Mä aloin tehdä biisejä, joissa on ainoastaan kertsejä. Maksimipituus kolkyt nelkyt sekkaa, pelkkää kertosäettä. Ei A-osia. Ei viddendaal yhtään bridgee koskaan. Pelkkää tiukkaa, tanakkaa, kuulijat kaatavaa B-osaa. Kertsi, ja se on siinä.

Minulla ei ollut Onni-romaanista oikein minkäänlaista käsitystä lähtiessäni sitä lukemaan. Jonkin arvostelun muistan kyllä nähneeni, mutta ei se ilmeisesti suurta vaikutusta ollut tehnyt. Kirja yllätti monella tapaa. Se oli hauskempi kuin oletin, mutta se myös kosketti. Ihmiset siinä koskettivat.

Ei ihmiset ole laukkaavia villihevosia eikä muita uljaita sankarieläimiä. Me ollaan yksinkertaisia, vaappuvia otuksia, jotka on melkein kaikessa riippuvaisia toisistaan, oman parven seurasta.

Lukuhaasteessa Onni sijoittuu kohtaan 30, kirjan nimessä on tunne. Onni on kirjassa kyllä myös nimi; Oskari kertoo harkinneensa nimensä muuttamista Onniksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti