Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla (Tammi, 2013) tarttui mukaan kirjastosta. En ollut kirjasta aiemmin kuullut eikä oikeastaan kirjailijakaan ollut painunut erityisemmin mieleeni. Nimen perusteella annoin kirjalle mahdollisuuden täyttää lukuhaasteen kohdan 18, kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Mitä ilman ei voi olla on koukuttava kolmiodraama, joka kuvataan niin pettäjämiehen, toisen naisen kuin petetyn naisenkin näkökulmista, jopa niin, että samat tapahtumat toistuvat kirjassa eri henkilöiden kokemina. Kerrontaratkaisu tuo kirjaan melkoisesti ilmaa. Joissakin tapauksissa on kiinnostavaa katsoa samoja tapahtumia eri silmin, mutta monissa kohdin asia tulisi varmasti selville muutenkin.

Iiro ja Vaula ovat aviopari, jolla on 10-vuotias Emilia-tytär. Iirolla ja Vaulalla menee hyvin. Kaikin puolin niin hyvin, ettei mitään syytä pettämiseen pitäisi olla. Vaula on kaunis ja laitettu. Perheelle pyhitetään perjantai-illat. Iiro ja Vaula ovat käyneet läpi raskaan kokemuksen, ja Iiro on luvannut olla aina Vaulan tukena. Lilja on yksinhuoltajaäiti, siro nuori balettitanssija.

Yhtenä iltana Iiro menee taidenäyttelyn avajaisiin ilman Vaulaa. Avajaisissa on Lilja. Iiro ja Lilja tekevät sarjan pieniä peräkkäisiä päätöksiä, jotka johtavat nopeasti Liljan sänkyyn. Liljasta tulee Iirolle pakkomielle. Mitä pettämisestä seuraa? Piilottelua, salailua, hätäisiä selityksiä, alibien varmistelua, alas painettuja katseita. Treenikassin pakkaamista, kondomien piilottelua, puhelimen vilkuilua. Verkko kiristyy, ja väistämätöntä on, että kaikki tulee esiin. Salaisuudet eivät pysy salassa, johtolankoja jää aina, peruutusvaihde puuttuu.

Nyt Iiro. Nyt se tapahtuu. Se mikä lähti liikkeelle. Mikään ei voi estää sitä, ei mikään mitä tekisit toisin tai jättäisit tekemättä. Perua ei voi. Tehtyjä asioita ei voi perua elämässä. Tehtyjä valintoja ja niiden aikaansaamia toimia.

On omituista, että voin lukea sarjamurhaajista vajoamatta moralismiin, mutta pettäjistä en. Alamaailma on etäällä, avioliitto lähellä. Jo kirjan nimi saa niskakarvat nousemaan. Mitä ilman ei muka voisi olla? Ilman salaisia tapaamisia hotellihuoneissa? Iiro ei selitä toimintaansa millään muulla kuin järjettömällä intohimolla. Sekö antaa oikeutuksen tuhota oma avioliitto? Mikään ei aja Iiroa pois Vaulan luota, ja välillä hän miettiikin, onko mahdollista rakastaa kahta ihmistä yhtä aikaa. Lilja tietää, että mies on varattu, mutta haluaisi tämän omakseen ja on järjettömän mustasukkainen Vaulalle perjantai-illoista. 

Järjen ylittävästä intohimosta saa tehtyä tunteikkaita tangoja ja koukuttavia kirjoja. Moni haluaa mieluummin lukeutua tunne- kuin järki-ihmisiin. Järjettömällä tunteiden – tai halujen, kuten tässä kirjassa – perässä juoksemisella saa kuitenkin paljon tuhoa aikaan. Kirja ei edes mässäile kolmiodraaman liepeillä kasvavien lasten murheilla vaan keskittyy avioliittoon ja jättää senkin lopussa epäselvään tilaan. Selvää on vain, että mikään ei ole ennallaan.

Kirjan lopussa hätäisen ja harkitsemattoman ratkaisun tekee Vaula: Ja sitten, ilman harkintaa, vain totellen yhtäkkistä impulssia, hän teki sen. Impulssinsa kullakin. Vaulan teko tuo rumuuden näkyviin kaikille, ja kirja pyrkiikin tuomaan esiin julmuuden kaikissa osapuolissa. Itse en kyllä osaa Vaulaa syyttää. Kaikki oli lähtenyt liikkeelle jo ensimmäisestä impulssista, hetkestä juhlissa: ”Aiotko olla täällä kuinka pitkään?” ”En välttämättä.”

Jos toinen heistä olisi sanonut: mutta hei, oli tosi kiva jutella, ja kääntynyt pois.