Arnaldur Indriðason: Räme

Oli takana raskaammanpuoleinen työpäivä palavereineen. Uni karkasi aamuyöstä, niin kuin se joskus tekee. Mitäpä tässä sängyssä pyörimään, puuskahdin, ja siirryin sohvalle. Nyt jotain helposti luettavaa. Käperryin peittoon, avasin kannen ja alkoi naurattaa: 

Kohta ei kuitenkaan enää naurattanut. Edellisen lukemani Erlendur-dekkarin tapaan Rämekään ei pidättele lukijaa pitkään jännityksessä, vaan rysäyttää rikoksen tiskiin ensimmäisessä virkkeessä: ”Sanat oli kirjoitettu lyijykynällä paperille, joka oli pantu ruumiin päälle. Kolme Erlendurille käsittämätöntä sanaa.” Siinä se on, ruumis. Islannissa ratkotaan taas murhaa. Pian paljastuu, että uhri ei ole ollut mikään pulmunen itsekään. Selviää vastenmielisiä asioita kaukaa menneisyydestä. Kuolleita kaivetaan esiin ja kipeitä muistoja sorkitaan. Viranomaisetkaan eivät saa puhtaita papereita toiminnastaan.

Räme sai Lasiavain-palkinnon parhaana pohjoismaisena rikosromaanina vuonna 2002, joten isken sen lukuhaasteessa kohtaan 16, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. Se on islantilaisen Arnaldur Indriðasonin ensimmäinen suomeksi julkaistu Erlendur Sveissonista kertova dekkari. Erlendur on reykjavikilainen rikospoliisi, joka syö mikroaterioita ja puolikkaita lampaanpäitä. Hän on eronnut vaimostaan, eivätkä suhteet lapsiinkaan ole parhaalla tolalla. Hän yrittää auttaa päihdekoukussa roikkuvaa Eva Lindiä. Poikaansa, alkoholivieroitushoidossa ollutta Sindri Snæeria hän ei juuri tapaa. Erlendur tekee asiat omalla tavallaan ja saa työtoverinsa pyörälle päästään. Tällä kertaa kaikkea leimaa epävarmuus – ollaanko kerta kaikkiaan väärillä raiteilla tutkimuksessa? Uhrin kuolema ei harmita oikeastaan ketään, mutta murhatutkimukset repivät rikki vanhoja haavoja.

Rutinat kirjasta suuntautuvat kustantajalle. En pidä siitä, että takakansi kertoo asioita, jotka kirjassa selviävät vasta myöhemmin. Tällä kertaa takakannessa kerrottiin viestin sisältö sekä se, että tapaukseen liittyy geenitutkimus. Takakantta lukematta asia olisi valjennut lukijalle vasta pikku hiljaa, kuten kirjailija oli tarkoittanut. Tämä on tietysti hankala asia kustantajille. Geenitutkimus tekee kirjasta omaleimaisen, joten sen mainitseminen houkuttelee ehkä lukijoita. Siksi mainitsen sen myös tässä bloggauksessa. Sen sijaan viestin paljastaminen takakannessa on ihan turhaa.

Yhtä kaikki, dekkarin lukeminen tuntui taas mukavalta. Aamuyöllä herääminenkään ei harmittanut niin paljon, kun saattoi käpertyä peiton sisään sohvalle ja lähteä Erlendurin matkaan.

Alkuteos: Myrin, 2000.

Suomennos: Seija Holopainen. Blue Moon, 2003.