keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Meriromaani


Toisena päivänä keli loppui kokonaan. Hän kohtasi onnekseen miehen, joka neuvoi reitin, ja hän piti tätä merkkinä siitä, että kaikki tulee maailmassa saaduksi silloin, kun sitä eniten tarvitsee.

                      Myöhemmin paljastui, että miehen neuvo oli huono, hän törmäsi sulaan ja joutui kiertämään pitkän lenkin ennen kuin taas löysi kantavan tien. Siitä hän päätteli, ettei maailma sittenkään pidä lukua kulkijapojan tarvitsemisista, vaan että täällä sai kulkea missä kulkee, ja hänestä siinäkin laissa oli puolensa.


Meriromaani löytyi marketin alepöydältä. Se näytti olevan niin väärässä paikassa, että se oli pakko pelastaa ostoskärryyn jauhelihan ja mandariinien sekaan. Se täyttää lukuhaasteen kohdan 2: kirjablogissa kehuttu kirja. Katsokaapa vaikka, mitä esimerkiksi Elina, Tuija ja Rakkaus on koira helvetistä -bloggarit Meriromaanista sanovat, ja miettikää sitten, kuuluuko se alelaariin.

Oikeastaan Meriromaanista on sanottu niin paljon ja niin hyvin, ettei siitä nyt kauheasti enempää taida käsittelyssäni irrota. Lohdullinen on sana, joka kuvaa Meriromaania mielestäni parhaiten. Vilhelm Huurna vain elää ja purjehtii, niin tyvenet kuin myrskytkin. Laiva toisensa jälkeen kokee haaksirikon, mutta aina vain Askaisten isännät luottavat Huurnaan ja lähettävät tämän uudelleen merille. Laivojen nimet – kolme Reipasta sekä Onni, Rauha ja Armo – tuntuvat kuvaavan Huurnan elämää. Merestä kirja kertoo, niin ja laivoista ja satamista. Vähän metsän puista ja naisistakin. Elämää minä kuitenkin ajattelen, kun kirjaa luen. Että Huurnan asenteella tästä voi selvitä.

Meriromaania pitää lukea hitaasti ja nautiskellen, lempeitä lauseita maistellen. Se itkettää ja naurattaa omituisella, surullisella, onnellisella ja hyvin inhimillisellä tavalla.

”Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti