Vanhan vuoden viimeisiä

Kirjan vuosi 2015 päättyi eilen. Minulle kirjan vuosi merkitsi paluuta rakkaan lukuharrastuksen pariin lukuhaasteen ja blogin aloituksen innoittamana. Aikaisemmin olen lukenut kausittain, mutta viime vuonna taisi olla koko ajan jokin kirja käsillä. Ihan sataan kirjaan en varmaan pääse, mutta ehkä kahdeksisenkymmentä on tullut luettua.

Bloggaamatta on vuoden mittaan jäänyt jokunen kirja, esim. Riikka Ala-Harjan Kevyt liha, Aki Ollikaisen Musta satu ja kollegan lainaama Fifty Shades of Gray -sarjan avauskirja Sidottu, jonka uskonnonopekollega oli hyväntahtoisesti ja ehkä vähän piruuttaan kiikuttanut työpöydälleni. Koukuttava se kieltämättä oli kaikessa huonoudessaan. Myös monet lapsille luetuista kirjoista ovat jääneet kirjaamatta blogiin. Bloggaamisen hyödyt ovat kyllä kiistattomat: äkkiseltään en edes muista, mitä kaikkea olen ipanoille iltasatuillut. Ainakin Poika ja ilves ja pari Konsta-kirjaa on luettu. Tällä hetkellä on menossa Saariston lapset, johon minun lisäkseni lapsetkin ovat ihastuneet.

Joulukuun lopun kirjoja en ole ehtinyt bloganneeksi, mutta paljon olen saanut kuitenkin luettua. Ajattelin kuitata loppuvuoden lukemiset lyhyillä maininnoilla, mutta näköjään en osannut. Tulkoon nyt sitten tälläinen megalomaaniseksi venähtänyt yhteispostaus.

Sofi Oksanen: Norma

Normasta (Like, 2015) on kirjoitettu niin paljon, että mitään uutta siitä tuskin irtoaa minun käsittelyssäni. Tyydyn toteamaan, että pidin Normasta enemmän kuin Kun kyyhkyset katosivat -romaanista mutta vähemmän kuin Puhdistuksesta. Pidin siitä, että Normassa mentiin realismin rajojen tuolla puolen ja dekkarimaisissa tunnelmissa Norman etsiessä totuutta äitinsä kuolemasta, mutta ytimessä oli jälleen hyväksikäytön eri muodot: hiusbisnes ja kohdunvuokrauskauppa.

Hiukan hämmensi se, miten tärkeinä hiuksia pidettiin. Olen jo palauttanut kirjan, joten en saa tähän suoraa lainausta, mutta ajatus oli, että se, joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Kyllä taitaa olla aika pieni osa naisväkeä se, jota voi hallita hiustenpidennyksillä.

Luettuani Norman googlasin pari kirjasta tehtyä arvostelua. Huvitti, kun Google-haun jälkeen Facebook-näkymääni oli ilmestynyt hiusten kasvua kiihdyttävän sampoon mainoksia. Aina eivät mene kohdistetut mainokset ihan oikeaan osoitteeseen, mutta hyvä yritys, ei siinä mitään!

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Koulun kirjastosta hetken mielijohteesta mukaan napattu Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015) oli ensimmäinen lukemani Tapio Koivukarin romaani, enkä oikein osannut virittää sille odotuksia.

Unissasaarnaaja kertoo 13-vuotiaasta Tuulikista, jonka omituisessa horrostilassa pitämät, maailmanloppua ennustavat saarnat keräävät kuulijoita ympäri Suomea. Osa kuulijoista on herätyksen saaneita, osa vain uteliaita. Jotkut taas liehuvat perheen ympärillä hyötyäkseen Tuulikista. Itse päähenkilö ei ehkä olekaan kirjan kiinnostavin henkilö, vaan ne, jotka häntä ympäröivät: pikkusiskon saamasta huomiosta kateellinen isosisko, rikastumismahdollisuuden näkevä äiti ja täysin perässävedettävä isä, Tuuri-Heinonen, sekä monet muut. 

Unissasaarnaaja sijoittuu länsisuomalaiseen kylään vuodelle 1949. Nihtamon kylää ei oikeasti ole olemassa, mutta puheenparsi ja olemisen tapa ovat Lounais-Suomessa syntyneelle ja kasvaneelle hyvin tuttuja. Kun Hemmilän Tarmo näkee vaimonsa ensimmäistä kertaa 17 vuoteen, vaimo katsoo miestä, menee tupaan ja pyytää: ”Tua puit tullesas.”

Heinosen perheen lisäksi kirja kertoo monien muiden kyläläisten elämästä. Tällä selitetään sitä, mitä ihmiset Tuulikin saarnoista etsivät. Toisaalta ihmisten vaiheet ovat sellaisenaankin kiinnostavaa luettavaa ja ne on kuvattu lempeästi ja aidon oloisesti. Nihtamosta maisemat laajenevat siirtokarjalaisten myötä rajan taakse – ja parempaa elämää hakemaan lähteneiden myötä ihan Australiaan asti. Nihtamosta herätyksen sanaa lähdetään viemään Pohjanmaalle ja Lappiin, matkalle, jolla paljastuu, mikä maallikkosaarnaaja Sigurd Sihvonen on miehiään.  

Unissasaarnaaja oli kiinnostava kirja, ja Koivukari Taina Teerialhon lisäksi jo toinen lounaissuomalainen kirjailija, johon olen vuoden mittaan ilokseni tutustunut.

John Williams: Stoner

Stoneria (Bazar, 2015, alkuteos jo 1965) on tänä vuonna kehuttu ja hehkutettu kaikkialla. Siinä vaiheessa, kun sain kirjan käteeni, se ei mahtunut mitenkään päin lukuhaasteeseeni, joten säästelin sitä joululomalla makusteltavaksi. Se, mitä olin kirjan sisällöstä kuullut, ei kylläkään hirveästi vakuuttanut: Stoner kertoo Stonerista, kirjallisuuden opettajasta. Ei suuria juonenkäänteitä, ei draamaa.

Siinä kirjan hienous oikeastaan onkin.  Vaimo on virhevalinta eikä yliopisto työyhteisönä vaikuta houkuttelevalta, mutta Stoner elää kirjallisuudelle. Onni tulee opettamisesta ja tutkimustyöstä, hiljaisesta tyytymisestä siihen, mitä on. Stoner ei kikkaile koristeellisella kielellä eikä tarjoile halpoja viisauksia. Siinä on tyyntä levollisuutta ja armeliaisuutta. Se on kansikuvansa näköinen kirja. (Kansikuva on muuten valittu todella hyvin – ulkomaisten painosten kannet eivät ole lainkaan näin paljon kirjan henkisiä.) 

Kymmenet minua nopeammat (ja perusteellisemmat) kirjabloggaajat eivät ole olleet väärässä: Stoner on hieno kirja. 

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Lehtiarvostelun perusteella laitoin kirjaston varauslistalle Simo Hiltusen esikoisteoksen Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015). Se muodostikin hyvän kontrastin Stonerille: Lampaan vaatteissa oli kaikkea sitä, mitä Stoner ei ollut: juonenkäänteitä, suuria tapahtumia, yritystä elämän selittämiseen (ja valitettavasti myös nokkelaan kielenkäyttöön). Hyvä se silti oli, tai juuri siksi. Se oli erittäin toisella tapaa mieleenpainuva lukukokemus.

Lampaan vaatteissa kertoo rikostoimittaja Lauri Kivestä, joka tekee juttua Suomea riivanneista perhesurmista. Pian käy ilmi, että Laurin oma tausta on rankka: kodinperintönä on vain taipumus koviin otteisiin. Lauri tunnistaa itsessään valkoiseksi raivoksi kutsumansa ominaisuuden ja tekee omat valintansa elämässä välttyäkseen satuttamasta rakkaitaan. Susisymboliikasta saadaan paljon irti, ja yhdessä kirjan kannen uhkaavan tuijotuksen kanssa se toimii hyvin eikä tunnu päälleliimatulta koristeelta.

Kirjan alkupuoli etsii selityksiä sille, miksi tavallinen isä tai äiti murhaisi perheenjäsenensä. Se pohtii myös median vastuuta: mitä pitää kertoa, mitä jättää kertomatta. Puolivälissä kirja yhtäkkiä keikahtaa dekkarin puolelle. Käänne tuntui vievän lukijalta maton jalkojen alta: mitäs ihmettä tämä nyt on? Kun sitten tyytyy hyväksymään, että näin tässä nyt kävi, juoni imaisee mukaansa ja kantaa loppuun saakka. Samoja teemoja väkivallan periytymisestä sukupolvien ketjussa teos toki käsittelee loppupuolellakin. Hieman väläytellään myös anteeksiannon mahdollisuutta.

Yhtään kovin onnellista perhettä Lampaan vaatteissa ei esittele – ainakaan elävänä. Alistamisen ja pahoinpitelyjen kuvaukset ovat sen verran raakoja, että tällainen tavallinen, arjen riittämättömyyden kanssa kamppaileva vanhempi voi tuntea olevansa sittenkin ihan hyvä äiti.

Teoksen kevyempää antia on se, että toimittaja Hiltusen kirjoittamana se tarjoaa kurkistuksen sanomalehtitoimituksen maailmaan. Toimitustyön realiteetit, etiikka ja käytännön yksityiskohdat tulevat hyvin esille.

Sisällöllinen yllätys kieltämättä teki kirjasta vähän epätasaisen kokonaisuuden, mutta en pidä sitä pahana asiana. Jännitysosastollehan Lampaan vaatteissa näköjään on kirjastossa sijoitettukin. Ehkä lähdin itse lukemaan sitä väärin odotuksin. Sen sijaan annan pienen miinuksen kielestä. Kirjoittaja rakastaa sanaleikkejä ja hassuja rinnastuksia. Minustakin ensimmäiset olivat ihan hauskoja. Äkkiä niihin tympääntyi, kun niitä viljeltiin sekä eri henkilöiden repliikeissä että kertojanosuuksissa. Ehkä ”kill your darlings” on tämän kirjan kohdalla turhan hirtehinen ohje, mutta näitä nyt vain on liikaa:

”yleensä sillä on pitkä putki ja mieli”

”ottivat näytteitä ja kuvia, ehkä rauhoittaviakin salaa”

”eikä taatusti pannut vastaan vaan halvalla, kolmellakympillä tunti”

”sai koulussa vain selkäänsä, tyttöjä ei koskaan”

”panes heittäen luutulla ja tämä jätkä pihalle”

Voi olla, että sanoilla kikkailu ei häiritse ketään muuta, mene ja tiedä. Yleensä itsekin nautin kekseliäästä kielenkäytöstä Pussikaljaromaanin tyyliin, mutta ehkä tässä oli jo sisällön puolella niin paljon pureksittavaa, että kieli olisi saanut olla keräämättä huomiota. Pienestä ärsytyksestä huolimatta voin kyllä suositella Hiltusen esikoisteosta lukijoille, joita rankka aihe ei ahdista. Tai saa se ahdistaa. Sen pitääkin ahdistaa.