Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Pariisi:

On lukkoseppä, joka rakentaa sokealle tyttärelleen pienoismallin kaupungista, jotta tämä oppisi liikkumaan siellä.

On sokea tyttö, Marie-Laure, joka rakastaa kotiloita ja Jules Verneä.

On Liekkien meri, maaginen timantti, joka tarujen mukaan takaa omistajalleen ikuisen elämän mutta tuhoaa kaikki, joita tämä rakastaa.

Saksa:

On orpo poika, Werner, joka oppii rakentamaan radiovastaanottimen ja kuuntelee sillä lumoavaa ranskankielistä lähetystä sisarensa kanssa.

On Führer, joka johtaa Valtakuntaa.

On vääpeli von Rumpel, joka kokoaa Führerille jalokivikokoelmaa, mutta oikeasti tarvitsee vain yhden kiven, Liekkien meren, joka pelastaa hänet syövältä.

Toinen maailmansota.

Poika päätyy etsimään ja tuhoamaan vastarintaliikkeen radiolähetyksiä.

Sokea tyttö päätyy taloon, jossa on kätkössä sekä kielletty radiolähetin että Liekkien meri – joko aito tai yksi kolmesta kopiosta.

Von Rumpel löytää kolme kopiota timantista ja pääsee aidon jäljille.

Saint-Malossa, Ranskan rannikolla, kohtaavat näiden kaikkien tiet – ja aika monen muunkin, kun liittoutuneet iskevät mereltä saksalaismiehittäjien kimppuun.

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015) kuulosti ja näytti mainiolta lukuromaanilta. Kaunis kansi, kaunis nimi, paljon hehkutusta ja mainostekstejä, paras myyntipaikka silmänkorkeudella markettien kirjaosastolla. Olisiko se kuitenkin jotakin liian ilmeistä, liian väkisin väännettyä, jotain ärsyttävää coelhoa? Ja mikä ihmeen kirottu jalokivi? Kiertelin kirjaa, kunnes se tuli silmille kirjaston hyllyssä. Pakko se oli lainata.

Kirja vaikutti hyvältä, lukukokemukseni ei aluksi niinkään. Ihan poikkeuksellisen paljon lukemiseni katkesi milloin mihinkin häiriöön. Tarina eteni todella lyhyin, joskus vain sivun mittaisin luvuin, vuoroin Marie-Lauren, vuoroin Wernerin näkökulmasta, välillä vähän muistakin. Hajanaisiin lukuhetkiini rakenne sopi, mutta ehkä sittenkin olisin kaivannut pidempää syventymistä kummankin tarinaan. Sitten tuli aamuyö, jolloin uni ei tullut silmään. Ahmin kirjan loppuun ja nautin siitä, miten tarina kulki.  

Kaikki se valo jota emme näe on kiistämättä hyvä teos. Karu miljöö, sota ja pahuus ­– ja siellä sisällä täydelliseksi hiottu kertomus: lämpöä, virheitä, rakkautta, yhteen punoutuvia juonenpäitä. Jostakin syystä teos muistuttaa minua John Boynen kerronnasta. Veikkaisin, että jos lukija on pitänyt esimerkiksi Kuudes mies -romaanista, hän rakastaa tätä. Sen verran laaja teos tämä oli, että voin rastia Helmet-lukuhaasteesta kohdan 25, kirjassa on yli 500 sivua.

Alkuteos: All the Light We Cannot See (2014)

Suomentanut Hanna Tarkka