Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava oli Finlandia-ehdokkaissa minulle uusi nimi, ja ilman ehdokkuuden tuomaa julkisuutta tuskin olisinkaan hoksannut Taivaalta tippuviin asioihin (Gummerus, 2015) tarttua. Olen iloinen, että tartuin. 

Taivaalta tippuvat asiat kertoo siitä, miten elämä joskus pakenee todennäköisyyslaskelmia eikä taivu kertomukseksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Kirjan ensimmäisessä ja viimeisessä osassa näkökulma on Saaran. Saaran äiti kuoli, kun taivaalta tippui – kesken kauniin kesäpäivän – jäälohkare. Saara muistelee äitiään ja sitä isää, joka ei ollut vielä mennyt pois tolaltaan.

On melko epätodennäköistä, että taivaalta tippuu jäälohkare, joka murskaa pään. On myös melko epätodennäköistä voittaa lotossa. Vielä epätodennäköisempää on voittaa lotossa kahdesti. Niin kuitenkin käy Saaran Annu-tädille, isän siskolle. Ensimmäisen voittonsa jälkeen Annu keittää jättipottikahvit. Hän ostaa Storgårdin, joka ristitään heti Förstorgårdiksi, ja ryhtyy kartanonrouvaksi. Toisen jättipotin jälkeen Annu nukkuu kolme ja puoli viikkoa.

Ihan kuin Saaran isä epätodennäköisestä menetyksestään, Annukaan ei tahdo selvitä onnenpotkuistaan. Kirjan toinen osa sisältää Annun kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamish McKayn kanssa, johon salama on iskenyt neljästi. Hamish tuntuu hyväksyvän roolinsa kohtalon oikkuna, jota naapuritkin ovat alkaneet kartella. Annu etsii vielä selitystä.

Ajattelin, että elämä jatkuu. Elän, huovutan, lottoan, ostan asioita kun ne ovat tarjouksessa.

                      Mutta tässä onkin kyse jostain muusta, siltä minusta nyt tuntuu.

Taivaalta tippuvat asiat kertoo siitä, kuinka mahdoton ihmisen on varautua kaikkeen.

Isästä tuntui aina, että jokin ongelma hiipii salaa sisään – katon läpi, seinien raosta, takan hormista tai kellarin tuuletusreikiä pitkin. Että sen pitäisi huomata se, mutta se ei huomaisikaan, ja sitten kaikki olisi jo myöhäistä ja Sahanpurutalo olisi laho, tai meille puhkeaisi syöpätauti radonsäteilystä tai hormi syttyisi tuleen tai kattonaulojen venyneistä rei’istä valuisi vesi sisään ja laho katto romahtaisi niskaan, tai pönttöuunin irrallisten tiilien välistä tulisi häkämyrkytys. Ja se olisi isän syy.

(Tällainen mies tuntuu kovin tutulta. Mutta: ) 

Isä yritti suojella meitä, mutta ei se lopulta riittänyt. Se keskittyi liikaa seiniin ja unohti taivaan.

Nyt isä vain kuuntelee, kun hormissa kaikuu tip tip tip.

Kirjan ensimmäisellä sivulla on Aristoteleen määritelmä alusta, keskikohdasta ja lopusta. Kertomuksen juonessa kysymys on syistä ja seurauksista. Alku ei ole minkään seuraus, loppua ei seuraa mikään. Äiti luki Saaralle usein satuja, mutta väritti niitä omilla juonenkäänteillään ja jätti ne kesken.

– Loput ovat aina samanlaisia, äiti sanoi. – Prinssi ja prinsessa menevät naimisiin ja murhaaja vankilaan. Kaikki kiinnostava tapahtuu sitä ennen.

Saaraa äidin tapa lukea ärsytti. Saara rakastaa Hercule Poirotia, joka ratkoo asiat järjestelmällisesti, kokoaa lopussa ihmiset suljettuun tilaan ja selvittää, miten kaikki meni. Elämä ei kuitenkaan ole juonellinen kertomus. Taivaalta voi tippua asioita: jäälohkareita, salamoita, lottovoittoja tai jalattomia lapsia. Ne eivät ole seurauksia mistään, mutta niistä kyllä seuraa jotakin.

Ehkä meidän perheen loput ovat aina huonoja. Ehkä me siksi pidimme Poirotista.

Ympäröimisen motiivia käytetään kirjassa paljon. Kun Saaran äiti on vielä elossa, Sahanpurutalossa tehdään remonttia. Ennen panelointia äiti piirtää Saaran ääriviivat seinään. Ääriviivat yhdistyvät kokonaisuuteen, pysyvyyteen ja vakauteen. Kun kaikki ympärillä uhmaa mahdollisuuksien rajoja, Saara piirtää, joko mielessään tai oikeasti, valkoista viivaa ihmisten ympärille pitääkseen elämän jotenkuten kasassa ja raiteillaan. Hercule Poirot tekee niin, joten sen täytyy auttaa myös Saaraa.

Poirot ottaa liidun ja piirtää valkoisen viivan. Kun ajatukset ovat viivan sisällä, ne asettuvat paikoilleen. – – Ja jos jollekin ajatukselle tai esineelle ei ole käyttöä, sen voi jättää pois.

Saaran muistaa myös hänelle kerrottuja satuja, joista yhdessä neito muurataan seinän sisään ja seinästä kasvaa myöhemmin koivu. Saara työntää omenansiemeniä seinän rakoon, mutta mitään ei kasva. Itse hän pääsee seinän sisään, kun Förstorgårdista löytyy seinän sisältä salahuone.

Mietin ympärilläni kiertäviä seiniä. Piirrän viivan niiden mukaan, ja viivan sisään jää minun huoneeni. Paitsi salahuone – – Ovatko salaisuudet juuri asioita, jotka jäävät viivojen ulkopuolelle?

Vaikka kirja ei aristoteelistä juonikokonaisuutta muodostakaan, se kertoo kuitenkin tarinan. Asiat menevät vinksalleen, kun taivaalta putoaa jäälohkare. Vaikka Saaran isä sanookin, että aika-parantaa on paskaa, kirjan kuvaamat vuodet parantavat haavoja, ainakin vähän. Elämä jatkuu. Kun lahon seinän rakoon työntää omenansiemeniä, lopulta luonto löytää tiensä. Sen pituinen se.

Taivaalta tippuvat asiat saattaa olla paras tänä vuonna lukemistani kirjoista. Se keskittyy, ei harhaile. Se on hiottu kokonaisuus, vaikka elämä ei sitä olisikaan. Jokainen satu, muisto ja painajainen kantaa omaa merkitystään. Mikään räsymatto, omenantaimi tai röntgenkuva ei ole turha. Siinä mielessä Ahava ja Poirot ovat samoilla linjoilla.