Juha Itkonen: Ajo

Elämä ajaa ihmistä kummallisille ajeluille. Ajamiseen liittyy itsenäisyyden ja vapauden tunne, mutta kaikki ajelut eivät pääty onnellisesti.

Minut taas ajoi Juha Itkosen Ajon kimppuun lukuhaasteen kohta 11: ”sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut”. Pitipä oikein tarkistaa: olen tosiaan lukenut kaikki tähänastiset Itkoset, mukaan lukien lastenkirjan Topsi ja tohtori Koirasson. Suosikkini taitaa edelleen olla Kohti. En ole ajatellut Itkosta minään ehdottomana suosikkikirjailijanani, mutta tähän mennessä en ole pettynyt. En minä nytkään pettynyt.

Ajo kertoo kolmen, oikeastaan neljänkin sukupolven ihmisistä kolmen henkilön näkökulmasta.

On Heljä, joka on naimisissa Onnin kanssa. Heidän elämäänsä on kohdannut kipu, joka on jollakin tavalla läsnä kaikessa sen jälkeen. Kaikki on jollakin tavalla vinksallaan ja elämästä tulee selviytymistä. Heljä löytää lohdutusta uskostaan, Onni musiikista. Heljä pystyy uudistumaan ja jatkamaan vahvana elämää eteenpäin. Hän hankkii ajokortinkin, kun Onni ei pysty ajamaan.

On poika, josta äiti odottaa ylioppilasta mutta joka itse on kiinnostuneempi muusikon urasta. Poika kirjoittaa päiväkirjaansa keikkakesän – ja elämän – kynnyksellä. On naapurin Marja. On finnit. On Rollarit, on Beatlesit, on oma bändi, Indians. On kyyti, joka päättyy.

On Aino, joka lähtee poikansa Aarnen kanssa kotoa BMW:llään kertomatta miehelleen, Piille, kertomatta yhtään kenellekään. Aarne ihmettelee, milloin isä tulee, Pii epäilemättä ihmettelee, missä Aino ja poika ovat. Aino itse ihmettelee, miten kaikki vielä päättyy.

Kuten arvata saattaa, henkilöiden tarinat kytkeytyvät toisiinsa, joskin Ainon kertomus melko hatarasti. Kirjan rakenteessa oli jotakin hyvin tuttua. Mietin, että olen lukenut monta vastaavalla tekniikalla rakennettua kirjaa, mutta en yhtäkkiä keksinyt, mitä ne olivat. Antti Majanderin arvostelu  palautti mieleen, että Itkonen itse on rakennellut sukupolvikerrostumia samaan tapaan kolmessa aiemmassa romaanissaan. Eipä ihme, että tuntui vähän nähdyltä. Tietysti kahdessa eri ajassa liikkuminen tuo mukaan laajempaa perspektiiviä. 

Ainon osuus ei kovin kiinteästi liittynyt Heljän osuuden keskeisimpään aiheeseen, joten yhteydet jäävät lukijan tulkittaviksi. Ristinsä jokaisella? Toisaalta huomio kiinnittyy ainakin siihen, miten Aino kokee Piin perheen olleen kaikkea sitä, mitä hänen omasta lapsuudestaan on puuttunut, vaikka Piin äidinkään nuoruus ei liene ollut ihan helppo ja seesteinen. Tällaista kirjaa lukiessa lähtee helposti psykologisoimaan fiktiivisiä henkilöitä. Miten heidän taustansa vaikuttaa siihen, miten he toimivat? Mikä muu motivoi toimintaa?

Vaikka rakenne onkin tuttu, aihe on uusi. Itkonen kertoo saaneensa idean romaaniin oman sukunsa kipeistä tapahtumista. Oman lapsen kuolema on rankka aihe, ja jos siihen vielä liittyy syyllisyyttä, käsiteltävää riittää. Miten siitä selviää sukupolvi, jolle tunteista puhuminen ei ole luontevaa?

Oli tämä koskettava monessa kohtaa. Yleensä olen nauttinut Itkosen kirjoissa erityisesti siitä, miten kertoja havainnoi nykyaikaa tai lähihistoriaa ja tarjoilee herkullisia näkökulmia yhteiskuntaamme. Tässä sitä ei ollut niinkään paljon, vaan huomio kiinnittyi yksilöiden ja perheiden kohtaloihin. Valitettavasti tästä ei kuitenkaan ihan unohtumatonta elämystä syntynyt.