Trilogian valinta lukuhaasteeseen (kohta 26) tuotti hitusen tuskaa. Monta trilogiaa olen tullut lukeneeksi, mutta nyt kun pitäisi valita yksi, joka on vielä lukematta, en osannutkaan päättää. Lopulta tein jälleen päätöksen ”ammatillisesta hyötynäkökulmasta” ja tartuin suurta huomiota keränneeseen nuorille suunnattuun Veronica Rothin Outolintu-trilogiaan. Nyt lukemani kaksi ensimmäistä osaa ovat ilmestyneet Outi Järvisen suomentamana Otavalta 2014. Uskollisen kimppuun pääsemistä pitää hiukan odotella, mutta varaus on kirjastossa vetämässä.
Alussa hämäsi, kuinka paljon yhteistä Outolintu-sarjassa oli Nälkäpelin kanssa. Toisaalta, dystopia-kuvaukset ovat nyt kuulemma nuortenkirjallisuudessa kuuminta hottia ja kuusitoistavuotias tyttö päähenkilönä on kai sekin nuortenkirjalle tyypillistä. Rakkautta, rohkeutta ja rajuja valintoja tarvitaan, jotta kirjasta saadaan vetävä. Onko se sitten ihme, jos samalla varmalla reseptillä tehdyt kirjat muistuttavat hieman toisiaan?
Erojakin on. Nälkäpelissä
maailma, Panem, on jaettu vyöhykkeisiin, joita hallitsi Capitol. Jokaisella
vyöhykkeellä on oma tehtävänsä Capitolin tarpeiden tyydyttämiseksi. Capitol
pitää kaikki hallinnassaan pelottelemalla heitä vuosittain järjestettävän
Nälkäpelin avulla. Koska Panemin tapahtumista on kirjoitettu kolme kirjaa, on
tietysti oletettavaa, että kaikki muuttuu. Outolinnussa taas
yhteiskunnan muodostaa viisi osastoa, joita ei kukaan hallitse yläpuolelta.
Osastot ovat syntyneet maailmaa raatelevien sotien jälkeen sen mukaan,
millaisesta ihmisen taipumuksesta ihmiset uskoivat sekasorron johtuneen.
Ne, jotka syyttivät vihaa, muodostivat Sopuisan.– –Ne, jotka syyttivät tietämättömyyttä, muodostivat Terävän.– –Ne jotka syyttivät vilpillisyyttä, muodostivat Rehdin.– –Ne jotka syyttivät itsekkyyttä, muodostivat Vaatimattoman.– –Ja ne jotka syyttivät pelkuruutta, muodostivat Uskaliaan.
Osastojen ulkopuolella ovat osattomat. Osattomaksi
joutumista pidetään pahempana kuin kuolemaa, joskin kirjasarjan toisessa osassa
selviää, että ihan näin ei ehkä olekaan. 16-vuotiaana nuori saa itse valita,
mihin osastoon liittyy. Valintaa edeltää taipumustesti, mutta testituloksen ei
tarvitse antaa vaikuttaa valintaan. Outolinnun
päähenkilö on Beatrice (Tris) Prior, joka on kasvanut vaatimattomien parissa.
Taipumustestissä hän kuulee olevansa divergentti, jolla on useiden osastojen
piirteitä. Divergenttiys on ehdottomasti salassa pidettävä,
vaarallinen asia. Tris tekee valintansa ja liittyy Uskaliaaseen, jossa adrenaliini
virtaa ja elämä on vaarallista.
Trilogian ensimmäinen osa, Outolintu (Divergent 2011) keskittyy Uskaliaan koulutukseen.
Uskalias ei tunnu olevan yhtenäinen osasto. Vallanhimo ja väkivaltaisuus ovat
huono yhdistelmä. Tris joutuu kyseenalaistamaan kotonaan omaksumiaan asenteita.
Tris pohtii, ovatko osastot ajautuneet liian kauas
alkuperäisistä päämääristään. Uskaliaan julkilausumassa sanotaan: ”Minä uskon arkisten tekojen ylevyyteen,
rohkeuteen, joka saa ihmisen puolustamaan toista.” Joissakin uskaliaissa
tätä henkeä on jäljellä. Käy myös ilmi, että Terävä haluaa käyttää Uskaliasta omiin tarkoituksiinsa, joista
ei vielä oikein ota selvää.
Maailmaa hallitaan erilaisten Terävän kehittämien seerumien
ja simulaatioiden avulla. Uskaliaassa koulutettavat joutuvat käymään läpi
erilaisia pelkosimulaatioita. Sopuisa taas pysyy rauhallisena rauhaseerumin
avulla. Rehdissä käytetään totuusseerumia valheenpaljastukseen. Terävällä on keinonsa myös valjastaa massoittain ihmisiä simulaatioihin, joissa
näistä tulee aivokuolleita taistelijoita. Näin myös älyä voidaan käyttää hyväksi väärin.
Toisin kuin Nälkäpelissä,
Outolinnussa näkyy paikoin
uskonnollista käyttäytymistä kaiken kohelluksen keskellä. Vaatimattomat pitävät
nöyriä ruokarukouksia, sopuisilla taas on omat yhteisölliset rituaalinsa. Tris pohtii usein
anteeksiantoa ja kuolemanjälkeistä elämää – eikä ihme, sen verran lähelle
kuolemaa hän usein joutuu. Ellei tämä uskonnollisuus saa päätösosassa suurempaa
roolia, tuntuu, että kyse on vain kirjoittajan oman, loppukiitoksissa esiin
tulevan vakaumuksen hieman päälleliimatusta kytkemisestä kirjaan.
Kaiken ohella kirjassa kulkee myös tietysti Trisin ja Tobiaksen
rakkaustarina. Tobias on varmasti suuren lukijakunnan mielestä ihana.
Hän on lähes peloton ihannepoikaystävä, jolla on omat kipeät kohtansa ja jossa
on sopivasti särmää. Niin kuin kuvioon kuuluu, rakkaus joutuu välillä
koetukselle ympäristön paineissa mutta tuntuu kestävän.
Toinen osa, Kapinallinen
(Insurgent 2013), panee Trisin yhä vaikeampien kysymysten ja tilanteiden
äärelle. Hänen on valittava puolensa tilanteessa, jossa ei aina erota ystävää
vihollisesta. Hänen on asetuttava rakastamiaan ihmisiä vastaan. Hänen on
päästävä yli tärkeiden ihmisten kuolemista – ja jopa ystävän tappamisesta.
Teloituspöydällekin Tris ehtii, mutta koska kirjasarjaa on vielä jäljellä
kokonaisen kirjan verran, ei liene paha spoilaus paljastaa, että apu saapuu
yllättävältä taholta. Kapinallisessa
osastot, etenkin Uskalias ja Terävä ovat pahasti toisiaan vastaan. Osa
uskaliaista haluaa terävät hengiltä, pieni osa jahtaa tärkeäksi tietämäänsä
tietoa, joka on Terävän hallussa. Kapinallisessa päästään tutustumaan myös
osattomiin:
Kaikki nauravat. Me kaikki nauramme. Ja minä tajuan että saatan nyt olla tekemisissä Tobiaksen todellisen osaston kanssa. Heitä ei yhdistä mikään tietty hyve. Heidän luonteensa, tekonsa, värinsä ja vikansa ovat heidän omiaan.En tiedä mikä sitten sitoo heidät yhteen. Minä en keksi heissä mitään muuta yhdistävää tekijää kuin epäonnistumisen. Mutta oli se mitä tahansa, se tuntuu riittävän.
Kirja panee ajattelemaan ainakin lokeroimista. Yhden
ominaisuuden nimeen vannominen ei taida tuottaa kovin hyviä tuloksia. Toisaalta
Outolinnussa näkyy koko ajan taustan
vaikutus ihmisen käyttäytymiseen. Vaatimattomasta lähtöisin oleva Tris ja
rehdistä tuleva Christina keskustelevat:
”Täällä sinä siis kasvoit. Piditkö sinä tällaisesta elämästä?” Hän kurtistaa kulmiaan. ”Et varmaan, koska halusit lähteä.”– –”Pidin joistakin asioista ja vihasin joitakin toisia”, sanon. ”Ja joitakin asioita en edes tiedostanut ennen kuin menetin ne.”
Kuten tällaisen sarjan henkeen kuuluu, toisen osan
loppuratkaisu jää kutkuttavasti kohtaan, jossa maailma, sellaisena kuin
osastojen väki sen tietää, on taas muuttumassa.
Outolintu-trilogia
on varsin vahvasti tuotteistettu. Elokuvat kahdesta ensimmäisestä osasta on
tehty elokuvat, ja viimeisestä osasta on luvassa peräti kaksi elokuvaa. Kirjoja on tehty myös
toisen henkilön, Neljän, näkökulmasta. Fanisivustoja on lukuisia. Tätäpä tämä
kai nykyään on, ja hienoa, kun lukemisesta noin innostutaan. Että peukkuja vain
tälle. Ei tästä nyt minun ehdoton suosikkini tullut, mutta ihan vetävää
luettavaahan tämä – menee sarjaan ”nytpä tiedän, mistä puhutaan”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti