Lukemisia Satujen saarelta

Mieheni haaveena on pitkään ollut matkustaa Islantiin. Täytyy myöntää, että alkuun en ollut valtavan innoissani, vaikka ainahan hyvässä seurassa reissaaminen on mukavaa. Kun aloin tutustua paikkaan tarkemmin, innostuin itsekin. Veimme lapset papan hoitoon ja teimme neljän päivän pikapyrähdyksen kesäkuiseen Islantiin. 

Ehdimme muutamassa päivässä nähdä klassisimmat nähtävyydet: palasen Þingvellirin kansallispuistoa, Strokkur-geysirin ja Gulfoss-putouksen. Sen lisäksi ajelimme yhdeksi yöksi Länsivuonoille keskelle-ei-mitään. Paitsi että Islannin mittapuilla se ei vielä kai ollut edes korpea. Pääsimme myös pulahtamaan ihan luonnolliseen kuumaan lähteeseen. Näimme laavakenttiä ja tulivuoria. Näimme lunta ja jäätä, virtaavaa vettä, merivettä, kylmää vettä, kuumaa vettä ja vesihöyryä. Näimme valtavan määrän lintuja – valitettavasti emme lunneja – ja saimme kiukkuisen tiiran kimppuumme. Maalaishotellin kukko taas oli vähällä saada minut kimppuunsa, kun alkoi, ryökäle, huutaa heti kolmen jälkeen aamuyöstä ikkunani alla.

Paljon jäi kuitenkin näkemättä. Vaikka reissulle lähdettiin sillä mielellä, että kerran elämässä pitää käydä Islannissa, paluumatkalla suunnittelin jo salaa mielessäni, mitä seuraavalla kerralla pitäisi nähdä (jäätikkö, lunni, valas), missä käydä (saaren ympäri ja sinne tänne) ja mitä ottaa mukaan (vaelluskengät, kiikari, lintukirja).

Lukuhaasteen kohta 24, kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä, täyttyköön nyt tämän matkan lukemistolla. Matkaoppaan ja tiekartan lisäksi kirjastosta löytyi mukaan kolme islantilaista kirjaa: Kristín Steinsdóttirin Omaa tietä, Sjónin Skugga-Baldur sekä Arnaldur Indriðasonin Haudanhiljaista. Kuvittelin, että kirjojen määrä olisi ylimitoitettu pienelle lomalle, mutta lentomatkat ja aikaerosta johtuvat aamuöiset heräämiset saivat aikaan sen, että lukeminen pääsi loppumaan kesken! 

Olen huomannut, että minua kiinnostaa matkoilla yleensä eniten luonto ja kieli. Islannin kieli näyttää alkuun todella omituiselta ð-, þ- ja æ-kirjaimineen. Toinen erikoisuus on nimikäytäntö. Ihmettelin kirjastossa, miksi kirjat olivat hyllyssä kirjailijan etunimen mukaan aakkostettuna. Haudanhiljaista-kirjan alussa olevan Kirjaimista ja nimistä -selostuksen mukaan suurella osalla islantilaisia ei ole sukunimeä vaan heidän tulee nykyään käyttää -son- tai -dottir-loppuista patronyymiä. Patronyymillä ei koskaan puhutella ihmistä, vaan esimerkiksi teoksen päähenkilö Erlendur Sveinsson on joko Erlendur tai Erlendur Sveinsson, muttei koskaan pelkästään Sveinsson. Joillakin on kuitenkin vanhoja sukunimiä, jolloin heistä voidaan käyttää pelkkää sukunimeä. Kirjoitan siis Arnaldurista ja Kristínistä, vaikka emme sinunkauppoja olekaan tehneet.

Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (LURRA Editions 2010)

Islanniksi ilmestynyt 2006 (Á eigin vegum)

Suomentanut Marjakaisa Matthíason

191 sivua

Omaa tietä ei takakannen perusteella juuri houkutellut vetävällä juonellaan. Se lupasi kuvausta leskinaisen yksinäisyydestä. Kuinkahan kiinnostavaa se voisi olla? Ajattelin, että ainakin kirja on lyhyt ja sivutkin on vielä kirjoitettu niin leveillä marginaaleilla, että sen lukee vaikka väkisin. Väärässä olin. Kirjan päähenkilön, Sigþrúðurin elämästä kerrotaan verkkaisen toteavasti, mutta Sigþrúður kyllä hurmaa lukijan. Hän on varttunut Valkama-tilalla kasvattilapsena kiltin  Hallfríður-emännän hoivissa. Hänen äitinsä on kuollut synnytyksessä ja isästä ei juuri tietoa olekaan. 

Sigþrúður tietää kuitenkin, että hänen juurensa johtavat Ranskaan, minkä vuoksi hän tutkii Ranskan karttoja ja unelmoi Pariisista. 

Sigþrúður suhtautuu tyynen rauhallisesti, tulipa eteen mitä tahansa. Hän kohtaa rakkautta ja kuolemaa. Hän ei ole tunteeton, mutta tunteet eivät vie häntä pois tolaltaan. Häntä eivät hetkauta edes aaveet matka-arkussa eikä hylkeeneväksi muotoutunut toinen käsi. Sigþrúðurilla on tapana käydä tuntemattomien ihmisten hautajaisissa ja laulaa siellä virsiä niin kovaa, että vieressä olijat katsovat pitkään. Hän muistaa aina mainita, kuinka montaa lajia ruokaa hautajaisissa on tarjoiltu. 

Joskus arjen melskeessä kaipaan sitä, että kaikki rakkaatkin ihmiset haihtuisivat viikoksi ilmaan ja voisin tehdä ihan mitä haluan. Sigþrúðurin koko elämä on oikeastaan sellaista, ja se näyttää sopivan hänelle erinomaisesti.Yksinkertaisesta juonestaan huolimatta kirja on monella tapaa riemastuttava.

Sjón: Skugga-Baldur (LIKE 2005)

Islanniksi ilmestynyt 2003 (Skugga-Baldur)

Suomentanut Tuomas Kauko

112 sivua

Sjón on islantilainen kirjailija ja muusikko, joka on tehnyt sanoituksia mm. Björkille. Moni bloggari on lukenut Sjónin viimeisimmän romaanin Poika nimeltä Kuukivi, mutta sitä en tähän hätään saanut kirjastosta. Niinpä mukaan lähti hänen toinen romaaninsa Skugga-Baldur, joka sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005. Skuggabaldur on islantilaisissa kansantarinoissa hahmo, joka on puoliksi kissa, puoliksi kettu tai koira. Toisaalta se voi tarkoittaa myös pahaa henkeä tai piileskelijää. Kirjassa siihen liittyy myös sanaleikki: yksi keskeisistä henkilöistä on omituista kettujahtia käyvä pastori Baldur Skuggason, jolla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissa.

Kirjan ensimmäisessä osassa pastori Baldur Skuggason ja punaruskea napakettu huijaavat toisiaan lumituiskussa. Kerronta etenee lyhyinä, noin puolen sivun mittaisina lukuina. Olen nähnyt Sjónin tekstiä kutsutun proosarunoksikin, mutta kyllä kerronta minusta on varsin proosamaista siitä huolimatta, että se on jaettu lyhyisiin jaksoihin.

Toisessa osassa, joka ajallisesti sijoittuu pari päivää aikaisempaan, tavataan aluksi ihan eri henkilöitä: kasvitieteilijä Friðrik b. Friðjónsson sekä Abba, down-tyttö, jonka hän on pelastanut luokseen aikana, jolloin poikkeavat lapset yleensä surmattiin heti synnytyksessä. Kerronta liikkuu ajassa edestakaisin: välillä puhutaan siitä, miten Abba päätyi Friðrikin luokse, välillä tapahtumista Abban kuoleman jälkeen. Kertomus  herättää ajatuksia siitä, kenellä on oikeus olla ja näkyä.

Skugga-Baldur on vinkeä sekoitus kansantarinaa ja nykyaikaista kerrontaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1880-luvulle. Alkuosa ehkä hieman ihmetytti muttei ehtinyt pitkästyttää, keskiosa oli kiinnostava ja koskettava, kun taas loppuosa, jossa pastori häälyi elämän ja kuoleman rajamailla lumiluolassa ketun kanssa, oli absurdiudessaan hauska. Kaiken kaikkiaan kirja oli sivumääräänsä suurempi teos.

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista (Blue Moon 2004)

Islanniksi ilmestynyt 2001 (Grafarþögn)

Suomentanut Seija Holopainen

269 sivua

Arnaldur Indriðason on palkittu islantilainen dekkaristi. Valitsin hänen Komisario Erlendur -sarjastaan toisen suomennetun teoksen, koska ensimmäistä, Rämettä, ei nyt kirjastossa ollut. Jos joskus tuntuu, että kirjoissa ei päästä asiaan, tässä kirjassa ensimmäinen virke ei jättänyt toivomisen varaa:

Otettuaan luun sitä lattialla kaluavalta lapselta mies näki heti, että se oli ihmisen luu.

Luiden arvoitusta komisario Erlendur sitten lähtee selvittämään. Rinnan Erlendurin tutkimuksien kanssa kerrotaan löytöpaikalla asuneesta perheestä, jonka isä oli vaimoaan pahoinpitelevä ihmishirviö. Lukija aavistaa, että luut liittyvät perheeseen, mutta vasta lopussa paljastuu, miten. Perheväkivaltaan törmätään kirjan nykyhetkessäkin, kun Erlendur etsii pulaan joutunutta narkomaanitytärtään.

Kuten poliisiromaaneissa yleensä, rikosjuonen rinnalla käsitellään poliisin omaan elämään liittyviä asioita. Haudanhiljaista-romaanissa Erlendur joutuu kohtaamaan syyllisyyden siitä, että jätti oman perheensä. Lukijan on kuitenkin helppo olla Erlendurin puolella – vaimo kun vaikuttaa äärimmäisen hankalalta ihmiseltä, joka ei antanut Erlendurin tavata lapsiaan, vaikka tämä olisi halunnut. Yhdistävänä tekijänä kaikille näille risteäville kertomuksille onkin se, kuinka lapset kärsivät aikuisten ongelmista. Vaikkei kirja muuten olekaan kovin raaka, ovat perheväkivallan kuvaukset puistattavia. Täytyy sanoa, että minulla ne jäävät kummittelemaan mieleen enemmän kuin se, jos dekkarissa poliisit ja rikolliset ottavat verisesti yhteen.

Vaikka islantilaisten kirjojen valikoiminen oli melko sattumanvaraista, olin kyllä tyytyväinen matkalukemistooni. Ne avasivat hiukan islantilaista sielunmaisemaa. Kaikissa oli jotain hiukan yliluonnollista. Kaikissa ihminen oli luonnonvoimien armoilla: jos tunturissa alkoi lumimyrsky, saattoi käydä niin, ettei paluuta ollut. Haudanhiljaista-dekkarin tapahtumapaikat olivat lähellä yhtä majapaikoistamme, ja tuttuen nimien vilahteleminen kirjassa antoi lukemiseen oman lisänsä. Siinä sivuttiin hieman myös Islannin lähihistoriaa toisen maailmansodan britti- ja yhdysvaltalaismiehityksen ajoilta. 

Jos laukkuun olisi mahtunut lisää luettavaa, olisin mielelläni tutustunut myös Yrsa Sigurðardóttiriin ja tietysti nobelisti Halldór Laxnessiin. Paluumatkalle lähtiessä sormeilin pitkään heidän englanniksi käännettyjä kirjojaan lentokentän kirjakaupassa, mutta päädyin pitämään kiinni periaatteestani, jonka mukaan käännöskirjoja luetaan vain suomeksi. Näille varataan siis seuraavalla reissulla tilaa matkalaukussa, vaikka siellä lintukirjan ja kiikarin välissä. Tai ehkä niitä voisi lukea jo matkasta haaveillessa, luulen nimittäin, että saattaa mennä jokunen vuosi ennen kuin uusi reissu Islantiin toteutuu.