Ian McEwan: Lapsen oikeus

Päällekäyvän työsuman vuoksi lukeminen on ollut viime aikoina vähissä, mutta täältä noustaan vielä! 11 työpäivää vielä, ja sitten lienee aikaa lukea ja blogatakin.

Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava, 2015, suom. Juhani Lindholm) tarttui mukaan kirjaston uutuushyllystä, eikä se kerta kaikkiaan sovi enää mihinkään lukuhaasteen kohtaan, mutta mitäpä tuosta.

Romaanin päähenkilö on lontoolainen ylioikeuden tuomari Fiona Maye, urakiireissään lapsettomaksi jäänyt noin kuusikymppinen nainen. Fiona hoitaa työssään perheoikeutta, lähinnä avioeroihin liittyviä huoltajuuskiistoja.

Juoni pyörii lähinnä kahden asian ympärillä. Ensinnäkin Fionan mies, Jack, pyytää Fionalta hyväksyntää suhteelleen nuoreen tilastotieteilijään, Melanieen:

Etkö juuri sanonut, että pitkissä avioliitoissa pariskunnat tuppaavat päätymään sisarellisiin väleihin keskenään? Olemme nyt siinä pisteessä, Fiona. Minusta on tullut sinun veljesi. Se on kotoisaa ja herttaista ja rakastan sinua, mutta ennen kuin kuolla kuukahdan, haluan kokea vielä yhden ison ja intohimoisen suhteen.

Fionasta Jackin toive on käsittämätön ja loukkaava – kenestäpä ei. Fiona tulistuu ja tekee samoja virheitä, joita työssään näkee ihmisten tekevän.

Yliopisto-opettaja Jack jää kirjassa melko ohueksi hahmoksi. Fionan ja Jackin suhteen alkuvaiheita kuvataan intohimoisiksi, mutta kun Fiona omistautuu uralleen, kodin ja Fionan ajatukset täyttävät oikeudessa käsiteltävät tapaukset, joista jotkin ovat rutiinia, jotkin taas jäävät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Kesken Fionan omien ongelmien hänen mieleensä tulee siamilaiskaksosten tapaus, jossa toinen veljeksistä jouduttiin tappamaan, jotta toinen saisi elää.  

Fionan työtä perheoikeudessa kuvataan paljon ja tarkasti, mikä on tavallaan vähän uuvuttavaa. Toisaalta se osoittaa lukijalle, miten ihmisten elämään radikaalisti vaikuttavien päätösten tekeminen on jollekin rutiinityötä. Perheoikeudessa kyseessä ovat suuret päätökset, joissa pelissä on usein arvot ja rakkaus. Tuomiot tehdään kuitenkin lakien perusteella, ja niiden tulkinta ei ole aina yksiselitteistä. Kun Fionan oma avioliitto ajautuu karille, Fiona saa uuden näkökulman myös käsiteltäviin tapauksiin.

Hänen toimialallaan ei juuri langetettu vankeustuomioita, mutta joutohetkinä hän yhtä kaikki ajatteli, että passittaisi mieluiten linnaan kaikki ne, jotka lastensa kustannuksella halusivat itselleen nuoremman vaimon, rikkaamman tai vähemmän tylsän aviomiehen, uuden asuinympäristön, uudenlaista seksiä, uudenlaista rakkautta, uuden näkökulman maailmaan, mukavan uuden alun ennen kuin on liian myöhäistä. Silkkaa nautinnonhalua.

Fionan ja Jackin avioliiton repeilyn lisäksi toinen kirjaa kannatteleva jännite syntyy oikeusjutusta, jossa leukemiaa sairastavalle 17-vuotiaalle pojalle halutaan tehdä verensiirto, mutta Jehovan todistaja -vanhemmat sekä poika itsekin vastustavat toimenpidettä. Vastakkain ovat lähes täysi-ikäisen potilaan oman tahdon kunnioittaminen sekä ihmisen hengen pelastaminen. Mutta mihin potilaan oma tahto perustuu? Fiona epäilee, että poika ei ole uskonnollisessa perheessä kasvaessaan voinut kyseenalaistaa arvoja vaan on joutunut omaksumaan ne annettuina. Poika myös ymmärtää tulevansa suljetuksi yhteisöstään, jos hänelle tehdään verensiirto.

Tavoistaan ja alan käytänteistä poiketen Fiona haluaa tavata pojan itse. Poika on eriskummallinen nuori, ja Fionasta tulee hänelle tärkeä. Niin tärkeä, että se onkin Fionasta jo kiusallista. Loppuratkaisua en halua paljastaa. Kirja kuitenkin laittaa pohtimaan arvoja ja vastuuta, ennen kaikkea lapsista.

McEwan ei koskaan ole kuulunut erityisiin suosikeihini, vaikka joitakin hänen kirjojaan olenkin lukenut. Jotenkin väkinäistä ja osoittelevaa on hänen kerrontansa. Lapsen oikeuden teema sen sijaan jäänee mieleen. Perheen arvojen ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen törmätessä toisiinsa lapsi on aina se, joka kärsii. Lievempänä tapauksena kirjassa kerrottiin kahdesta juutalaistytöstä, joita isä ei halunnut päästää opiskelemaan. Leukemiaa sairastavan pojan kohdalla kysymys on elämästä ja kuolemasta – ja kun valinta elämästä on tehty, sen kanssa pitäisi pystyä elämäänkin.