Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Tiedän, että tämä kuulostaa snobbailulta, mutta pakko sanoa: pidin Kyröstä jo ennen kuin hänestä tuli kuuluisa. Ihastuin yllättävään Liittoon ja huikeaan Benjamin Kiveen, ja kun Kyröstä sitten Mielensäpahoittajan myötä tuli kokokansanpaasilinna, tuntui kuin hyvä kirjailija olisi myynyt sielunsa. Yhtäkkiä Kyrö oli kaikissa naistenlehdissä ja TV-hömpässä. Mielensäpahoittajasta tuli valtavan suosittu paitsi kirjoina, myös näyttämöllä ja viimeksi elokuvana.

Vaan mikäpä siinä. Jollakin pitää ihmisen leipänsä tienata. Ja onhan se mielensäpahoittaja hauska, ei sille mitään voi. Siksi Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (WSOY, 2014) täyttää varsin hyvin lukuhaasteen kohdan 47, ”hauska kirja”. Hauskuuteen liittyy tuttuus – jokainen tuntee jonkun jäärän, jonka mielestä ennen kaikki oli paremmin. Viehättävää on, että mielensäpahoittaja ei kuitenkaan kangistu kaavoihinsa vaan yllättää suvaitsevaisuudellaan. Ihmistä ei tuomita, ei Kolehmaisen taimaanialaista vaimoa eikä narvalaista taksikuskia. Yhden sivistyneen lättähatunkin mielensäpahoittaja tapaa. Hauskuuteen sekoittuu myös nostalgiaa ja liikutusta. Altzheimerin tautia sairastava emäntä Kuusikodissa saa salaa laitoskeittonsa sekaan oman maan perunoita ja savukylkeä. Emäntää mielensäpahoittaja muistelee hellästi, mutta turha tunteilu ja koohotus saa kyytiä:

Enää ei riitä että on iloinen tai surullinen, vaan pitää tarkasti tietää miksi on iloinen tai surullinen. Tavallisten ihmisten huolia jänkätään kaiken kansan edessä vaikka on selvä mitä tehdään kun on ilo. Juodaan kahvit kermalla.

            Mitä tehdään kun on suru. Juodaan kahvit mustana.

            Asiat tapahtuvat.

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja -kirjassa mielensäpahoittaja valmistautuu omiin hautajaisiinsa: nikkaroi arkun, kirjoittaa muistopuheen, laatii testamentin ja käy sopimassa virret kirkkorouvan kanssa. Elämä kuitenkin voittaa.

Mielensäpahoittaja iskee kaikkiin sukupolviin – toiset löytävät siitä itsensä, toiset vanhempansa. Sukupolvien välisestä kuilusta Mielensäpahoittaja-sarja ideansa ammentaakin.

Tämmöisen maailman haluavat nyt ne keille me halusimme ihan toisenlaisen maailman. Siinä sukupolvet ovat aina tyhmiä. Eivät koskaan oikein vedä samaan suuntaan vaan isot on toiveet ja haaveet ja airoja kiskotaan vastakkaisiin suuntiin. Ympyrää mennään.

Jotenkin tästä kaikesta jää silti jälkilämmittelyn maku. Sen taitaa myöntää Kyrökin, joka mielensäpahoittajan suulla pohtii:

Tekijöiden kannattaisi tarkasti miettiä miksi kuvata keksittyjä tarinoita ja tämä pätee myös kirjailijoiden kirjoihin ja teatteriporukoiden näyttämömökään. Kaikkein pahimpia ovat jatko-osat, joita rahanhimon ja laiskuuden takia kirjoitetaan.

Mielensäpahoittajan henkinen perintö jäänee kuitenkin testamentin myötä elämään:

1. Tolkulla pärjää.

2. Tavallinen riittää.

3. Väkijuomia hillitysti, mieluiten ei ollenkaan.

4. Ihmiset ovat viisaita ja pököpäitä samaan aikaan. Heitä kannattaa katsella monenlaisten silmälasien lävitse. Yksi hyvä on ottaa valokuva ja tarkistaa muutaman vuosikymmenen perästä onko mielipide muuttunut. Läheltä ei aina huomaa ihan kaikkea sitä mitä pitäisi.